SUURIN SUOMALAINEN

Björn Wahlroos, Mannerheim-säätiön hallituksen jäsen
19.6.2020

Mannerheimistä on kirjoitettu enemmän elämänkertasivuja kuin yhdestäkään toisesta maamme presidentistä, ja kuitenkin hän oli virassa alle kaksi vuotta. Jos jätämme Juhani Suomen valtavan Kekkos-biografian laskuista, hänestä on varmasti kirjoitettu enemmän kuin muista presidenteistä yhteensä. Ja kun tasavalta pari vuotta sitten täytti sata, elämänkertoja tuli kourallinen lisää. Lähes vuosittain kirjoitetaan myös teemakirja tai kaksi, joka käsittelee jotain aspektia hänen värikkäästä elämästään.

Mannerheimin ratsastajapatsas on Helsingin suurin ja se seisoo kaupungin näyttävimmällä paikalla, pääkadulla, joka on nimetty hänen mukaansa. Puolustusvoimat viettää lippujuhlaansa hänen syntymäpäivänään ja jokaisessa kirkossa on edelleen päiväkäsky, jolla hän toukokuussa 1942 antoi Suomen äideille yhteisesti omistettuna vapaudenristin. Mannerheimillä on tietenkin myös museonsa, metsästysmajansa ja perinneyhdistyksensä. Sen lisäksi hänellä on nimikkopöytä Savoyssa ja nimeään kantava snapsi.

Vaikka Suomen presidentteihin yleisesti viitataan pelkällä sukunimellä, Mannerheimin kohdalla tuntuu lähes loukkaavalta lisätä tekstiin hänen etunimensä. Samaa mieltä näyttää olleen aikoinaan hänen patsastoimikuntansa. Toisin kuin Ståhlbergin, Svinhufvudin, Kallion, tai Rytin muistomerkeissä, Mannerheimin patsaan kivijalassa ei ole etunimeä, ei edes etukirjaimia. Juuri kukaan ei puhu Carl Gustaf Mannerheimista, korkeintaan Marskista.

Samanlaista hahmoa ei ole helppo löytää maailmalta, ainakaan ei Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta, ellei Napoleonia tai Yhdysvaltain perustajia oteta lukuun. Mannerheimin aikalaisista vastaavaan asemaan on noussut oikeastaan vain Winston Churchill, historian suurin britti. Churchill teki kuusikymmenvuotisen karriäärin maansa parlamentissa ja oli Britannian poliittinen johtaja melkein koko toisen maailmansodan ajan. Hänestä tuli Hitlerin maailmanvalloituksen härkäpäisen vastustamisen symboli ja demokraattisen maailman synkimpinä hetkinä hän nousi Dunkerquen ihmeen ja Battle of Britainin sankariksi.

Churchill oli jo syntyessään osa brittiläistä historiaa. Hänen esi-isänsä oli voittanut Blenheimin, Ramilliesin, Oudenarden ja Malplaquetin taistelut Espanjan perimyssodassa, pysäyttäen Ludvig XIV:n voittokulun ja torjuen siten Ranskan ylivallan Euroopassa. Churchill kieltäytyi toisen maailmansodan jälkeen kahdesti hänelle tarjotusta herttuan arvosta perhetaustaansa viitaten. Hänhän oli Marlboroughn 7. herttuan pojanpoika ja halusi jatkaa parlamentin alahuoneessa, the Great Commoner:ina, sen historian suurimpana jäsenenä.

 * * *

Olen usein ihmetellyt, miten on mahdollista, että juuri Mannerheimiä pidetään suurimpana suomalaisena. Eihän hän ollut erityisen suomalainen, ainakaan ei tämän päivän mittapuun mukaan. Hän ei ollut Ahtisaaren kaltainen empaattinen ihmissuhdejohtaja tai Koiviston tapaan pohdiskeleva intellektuelli; hän ei myöskään Kekkosen lailla ollut vaatimattomista oloista lähtöisin ja kovalla työllä opinnoissaan menestynyt.

Mannerheim oli suomenruotsalainen vapaaherra kreivillisestä suvusta. Valtaosa hänen sukulaisistaan asui Ruotsissa. Hänen suomen kielessään oli toivomisen varaa, mikä selittyi sillä, että hänen syntymäkotinsa Louhisaaren kartanon yläkerroksissa ei puhuttu suomea ja hän oli viettänyt valtaosan aikuisesta elämästään poissa synnyinmaastaan. Tultuaan vuonna 1917 takaisin hän, Erik Heinrichsin sanoin, ”palasi isiensä maahan lähes muukalaisena”. Mannerheim oli tiedustelu- ja hoviupseeri, joka oli saanut koulutuksensa ja sotakokemuksensa venäjän keisarillisessa armeijassa ja hän palveli pitkään Pietarin hovia lähellä olevassa Chevalier-kaartissa, joka kuului ensimmäiseen kaartin ratsuväkidivisioonaan.

Tästä huolimatta Churchillillä ja Mannerheimilla oli paljon yhteistä. He syntyivät aristokraattisiin linnoihin – toki Louhisaari oli Blenheimiin verrattuna vaatimaton, mutta niin oli Suomikin Britanniaan verrattuna. Molemmat olivat ratsuväen upseereita ja palvelivat rintamalla ensimmäisessä maailmansodassa, Churchill everstiluutnanttina ja Mannerheim kenraalimajurina, myöhemmin kenraaliluutnanttina. Kummankin isä jäi pojalleen etäiseksi; Randolph Churchill kuoli vain 45 vuotiaana ja Carl Robert Mannerheim lähti omille teilleen tuhlattuaan perheen jäljellä olleen varallisuuden. Kumpikaan poika ei menestynyt opin tiellä. Päätettyään sotilaskoulunsa he lähtivät maailmalle: Churchill Kuubaan, Intiaan, Sudaniin ja lopulta Etelä-Afrikkaan; Mannerheim Venäjälle, Kiinaan ja Puolaan. Lomiaan he viettivät mieluiten Etelä-Euroopassa ja kaltaistensa seurassa. Kumpikin eli yli varojensa ja heidän henkilökohtainen taloutensa oli usein kuilun partaalla.

1920- ja 1930-luvuilla he joutuivat tekemään erämaavaelluksen, kunnes heidän isänmaansa hädän hetkellä kutsuivat heidät apuun. Kumpikaan ei luottanut saksalaisiin ja oudoksuivat kollektivistisia ääriliikkeitä, niin oikealla kuin vasemmalla. He varoittivat maansa sotilaallisen valmiuden olevan vaarallisen heikko. Sodan syttyessä tuli selväksi, että he olivat olleet oikeassa. Sodassa he olivat – muodollisesti – vihollisia. Sen jälkeen he joutuivat nielemään katkeran kalkin. Sota oli tullut kalliiksi ja vei mennessään niin Karjalan kuin brittiläisen impeerion. Labourin vaalivoitto riisti Churchilliltä pääministeriyden kesken Potsdamin konferenssin ja Mannerheim joutui luotsaamaan isänmaataan kohti uutta suhdetta entiseen vihollisvaltioon sotasyyllisyyden varjo uhkana yllään.

Mutta historia palautti heille heidän asemansa, ja paljon enemmän. Heistä tuli elämää suurempia hahmoja. Vain kuninkaallisille ja Napoleonin kukistajalle Wellingtonin herttualle on Britanniassa järjestetty suuremmat hautajaiset kuin Churchillille. Suomi vaipui helmikuussa 1951 syvään suruun yli sadantuhannen ihmisen kerääntyessä pääkaupungin katujen varrelle seuraamaan Mannerheimin viimeistä matkaa ja osoittaakseen hänelle kunniaa. Hänen hautansa Hietaniemen hautausmaalla on sankarihautojen keskipiste, monumentti pienen kansan puolustustahdolle ja itsenäisyyspäivän vaelluskohde.

* * *

Myös heidän lähimmistä yhteistyökumppaneista löytyy yllättäviä yhteisiä piirteitä. Mannerheimin kohdalla tuo kumppani oli Risto Ryti, Suomen viides presidentti ja mies, joka uhrasi lähes kaiken isänmaansa puolesta. Ryti teki Saksan kanssa kesäkuussa 1944 nk. Ribbentrop-sopimuksen, jossa hän vastapalveluksena ase- ja elintarviketoimituksille lupasi olla tekemättä erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa. Kun suurhyökkäys Kannaksella oli torjuttu, hän astui syrjään avaten siten tien Mannerheimille ja rauhaan. Työstään Suomen itsenäisyyden hyväksi hänet tuomittiin sotasyyllisyysoikeudenkäynnin pisimpään rangaistukseen, 10 vuoteen kuritushuoneessa. Hänet armahdettiin toukokuussa 1949. Rytin panos sodan johtamiseen ja hänen uhrauksensa oikeuttaisi hänet monen mielestä suurimman suomalaisen asemaan.

Ryti ja Mannerheim eivät liikkuneet samoissa piireissä. Ryti oli tarkka, viileänharkitseva, lähes askeettinen juristi. Ennen talvisotaa hän toimi asianajajana, kansanedustajana ja valtiovarainministerinä ja sen jälkeen pitkään Suomen Pankin pääjohtajana, missä virassa hän oli vastuussa siitä, ettei Janakkalan Vanajanlinnasta tullut presidentin virka-asuntoa, vaan parin vaiheen kautta kommunistinen Sirola-opisto. Ryti oli tarkka mies. Hän piti Rosenlewien hintapyyntöä kohtuuttomana ja metsästyslinna myytiin siksi maineen saksalaiselle asekauppiaalle Willy Daugsille, josta se välirauhan ehtojen mukaan siirtyi venäläisomistukseen. Ryti ei myöskään ollut kansanvillitsijä. Hänen pitämistään puheista, joita sentään oli monia, ei ole jäänyt mieleenpainuvia sitaatteja.

Churchillin tärkein sotilasjohtaja oli kenraali, sittemmin kenttämarsalkka ja sodan jälkeen varakreivi Alan Brooke. Hän on suurelle yleisölle, varsinkin Suomessa, täysin tuntematon. Vuodesta 1941 hän oli Britannian armeijan yleisesikunnan päällikkö CIGS, ja vuoden 1942 maaliskuussa hänestä tuli aselajipäälliköiden komitean puheenjohtaja, Britannian puolustusvoimien tosiasiallinen komentaja ja Churchillin tärkein sotilaallinen neuvonantaja. Hänellä ei ollut Mannerheimin päätäntävaltaa, mutta ei sitä ollut Churchillilläkään. He joutuivat sopeutumaan siihen, että länsirintaman keskeisimmät ratkaisut tehtiin viime kädessä Washingtonissa.

Brooken patsas löytyy Lontoosta Whitehallilta puolustusministeriön edestä. Hänen oikealla puolellaan seisoo kenttämarsalkka William Slim, joka komensi 14. armeijaa Kaukoidässä, ja vasemmalla puolella El Alameinin voittaja Bernard Montgomery, joka komensi 21. armeijaryhmää Normandian maihinnousussa, Alankomaissa ja Pohjois-Saksassa. Julkisuudessa Brooke on jäänyt Montgomeryn ja Horse Guardsissa seisovan amiraali Mountbattenin varjoon. Todellisuudessa Brooke, jos kukaan, johti Britannian sotaa.

Brooke oli rytimäinen persoona. Hän ei saanut johtaakseen Overlordia, tehtävään oli valittava amerikkalaiskenraali. Ja kun Marshall oli korvaamaton Washingtonissa, siihen tuli Eisenhower. Brooken panos sotaan on kuitenkin suurempi kuin yhdenkään muun brittiläisen kenraalin tai amiraalin. Jokaisessa liittoutuneiden huippukokouksen ryhmäkuvassa hän seisoo Churchillin takana ja jokainen merkittävä sotaan liittyvä päätös kulki hänen työpöytänsä kautta. Hänen päiväkirjansa tekevät selväksi, että hänellä oli ajoittain suuria vaikeuksia sulattaa esimiehensä tapaa tehdä päätöksiä. Toisin kuin Churchill, mutta aivan kuten Ryti, Alan Brooke oli viileän analyyttinen ja tarkkaan harkitseva. Mutta hän oli myös nopeaälyinen ja horjumaton vakaumuksessaan, että maihinnousua Eurooppaan ei Stalinin painostuksesta saa kiirehtiä liikaa. Hänen patsaansa kivijalassa lukee ”Master of Strategy”.

* * *

Suomen ja Britannian sotaa johti siten monessa mielessä samanlainen työpari. Toinen osapuoli oli aristokraattinen, suurpiirteinen, karismaattinen ja intuitiivinen, toinen virkamiesmäinen, analyyttinen ja älykäs mutta yleisölle etäinen. Virka-asemat vain olivat päinvastaisia: Britanniassa sotaa johti määrätietoinen, impulsiivinen ja näkemyksellinen pääministeri apunaan nopeaälyinen mutta harkintakykyinen sotilaskomentaja; Suomessa roolit olivat käänteiset. Yhdistelmää on kummassakin maassa pidetty onnistuneena, mutta sodan edetessä sen sisäiset jännitteet kasvoivat, ajoittain lähelle katkeamispistettä.

Kummassakaan maassa ei jäänyt epäselväksi se, kummalle johtajalle kansa koki antaneensa valtakirjansa. Suomessa se annettiin Mannerheimille ylipäällikkönä ja Britanniassa pääministerille, Churchillille. Siksi on myös selvää, että sodan päätyttyä juuri heistä muodostui voiton – tai Suomen tapauksessa hyvän kakkossijan – symboleja. Brittiläisessä (luokka)yhteiskunnassa se ei ollut mitenkään yllättävää. Churchill oli sekä juuriltaan että luonteeltaan rooliin sopiva, ehkä liiankin sopiva.

Suomi taas ei ole luokkayhteiskunta. Se on ainoa eurooppalainen maa, josta puuttuu maan valtakieltä puhuva aristokratia. Suomalaiset ovat ylpeitä tasa-arvostaan, tavanomaisuudestaan ja vaatimattomuudestaan. Täällä kuuluu noudattaa käytöstapoja, joihin eivät kuulu suuret eleet tai liika sivistyssanojen käyttö. Politiikassa ollaan kultaisen keskitien kulkijoita, olkoonkin että sen sijoittuminen politiikan kartalle on vaihdellut aikakaudesta toiseen. Ylikorostunut kansainvälisyys ja juurtensa unohtaminen kostautuu Suomessa vielä tänäkin päivänä.

Mannerheim ei tietenkään ollut mikään demokraatti. Hän asettui kerran ehdolle vaaleissa, keväällä 1919. Tuolloin hän hävisi eduskunnan suorittaman Suomen ensimmäisen presidentinvaalin murskaluvuin K. J. Ståhlbergille. Kokoomus ja ruotsalaiset asettuivat Mannerheimin taakse, kaikki muut äänestivät Ståhlbergia. Toisella kerralla, elokuussa 1944, hänet valittiin presidentiksi poikkeuslailla.

Mutta ei hän myöskään tuntenut mitään arvostusta diktaattoreita kohtaan. Stalinia ja Venäjän muita kommunistijohtajia hän halveksi ja piti murhaajina. Kuvat hänen tapaamisestaan Adolf Hitlerin kanssa Imatralla 4.6.1942 puhuvat nekin selvää kieltään. Mannerheimin silmissä Hitler oli nousukas, ensimmäisen maailmansodan raunioista noussut itävaltalainen korpraali ja Saksan paha henki. Saksa oli aina ollut hänelle vihollinen, mutta vuonna 1942 vihollisen vihollista oli kohdeltava ystävänä. Jos sitä olisi häneltä kysytty, Mannerheim olisi varmaan voinut allekirjoittaa Churchillin luonnehdinnan demokratiasta huonona hallintojärjestelmänä, joka kuitenkin on vaihtoehtojaan parempi.

Mannerheim ei koskaan johtanut Suomen armeijoita tai maata kansalta saamallaan valtakirjalla, vaan presidentin nimittämänä ylipäällikkönä ja eduskunnan valitsemana valtionhoitajana ja presidenttinä. Hän alisti vain kaikkein tärkeimmät päätöksensä valtioneuvoston tai presidentin hyväksyttäväksi. Päämajakaupunki Mikkeli oli sodanaikaisen Suomen toinen pääkaupunki; ulkoministeri Väinö Tannerin puhui muistelmissaan jopa ”Mikkelin hallituksesta”.  Miten Mannerheimin kaltainen aristokraattinen kosmopoliitti, Pietarin hovissa vuosia viettänyt sotilasjohtaja on voinut voittaa suomalaisten sydämet?

* * *

Historiallisen persoonan ympärille rakentuva maineen ja myyttien verkko on yleensä monisäikeinen ja usein myös ristiriitainen. Ominaiseen tapaansa Churchill ei ollut asiasta huolissaan vaan arvaili, että ”historia tulee kohtelemaan minua hyvin, koska aion kirjoittaa sen itse”. Myös Mannerheim kantoi painavan kortensa historian kekoon kirjoittamalla sodan jälkeen tiedustelupäällikkönsä Aladàr Paasosen avustuksella muistelmansa. Hänen pitkäaikaisen alaisensa Erik Heinrichsin Mannerheimgestalten täydensi kuvaa, jota sittemmin on edelleen laajennettu ja täsmennetty Stig Jägerskiöldin ja lukuisten muiden kirjoittajien toimesta.

Tärkein syy Mannerheimin ainutlaatuiseen asemaan Suomen historiassa on kuitenkin sama kuin Churchillin. Maansa pimeimpinä hetkinä, jolloin peli näytti melkein pelatulta, heistä tuli uppiniskaisen ja horjumattoman vastarinnan symboleja. Retoriikallaan, olemuksellaan sekä sotilaallisella ja moraalisella johtajuudellaan he loivat uskoa tulevaisuuteen.

Mannerheim ei ainoastaan yhdistänyt kansan lähes uskomattomaan puolustustaisteluun. Määrätietoisilla ja onnistuneilla armeija- ja divisioonatason komentajavalinnoillaan ja ajoittaisilla suorilla yhteyksillään painopistealueiden rintamakomentajiin hän todella johti tuota taistelua. Ja kun viimeinen suuri puolustustaistelu kesällä 1944 oli suurin uhrauksin menestyksellisesti viety päätökseen, hän johti Suomen rauhaan liittoutuneiden kanssa.

Jotain selittää myös se, että suomalaiset perinteisesti luottavat johtajiinsa ja asettuvat heidän tuekseen. Enemmistö amerikkalaisista on yleensä sitä mieltä, että heidän presidenttinsä ei ole hoitanut virkaansa erityisen hyvin. Pahimmillaan presidentin approval rating on tippunut alle 25:n ja yleensäkin se roikkuu jossain 45 prosentin tienoolla. Lähes samanlaista on Britanniassa ja Ranskassa. Suomessa sen sijaan Tarja Halosen viranhoitoa piti hyvänä tai melko hyvänä yli 80 prosenttia kansasta, ja Sauli Niinistö on päässyt yli 90 prosenttiin lukemiin. Ne ovat läntisessä maailmassa ainutlaatuisia.

Toisin kuin yleensä uskotaan, suomalaiset näyttävät myös arvostavan ja luottavan karismaattisiin johtajiin. Pelkkä ammattitaito ja nuhteettomuus ovat harvoin Suomessakaan vienyt huipulle saakka. Nykyään karisma on toki suomalaisempaa laatua kuin kahdeksankymmentä vuotta sitten; se on ollut Kekkosen määrätietoisuutta tai Koiviston ja Niinistön diskreettiä charmia. Mutta jokaisella ajalla on omat sankarihahmonsa ja Mannerheimin karisma istui kiistatta hyvin hänen omaan aikakauteensa.

Mediasta päätellen suomalaiset tuntevat myös suurempaa vetoa kuninkaallisiin kuin tasavaltalaiset yleensä. Mannerheimin hahmo on maassamme ainutlaatuinen. Hän ei ollut kuninkaallinen, mutta aristokraatti sormenpäitään myöten. Käytös- ja elämäntavoiltaan, ystävä- ja seuralaispiiriltään ja varsinkaan olemukseltaan Mannerheim ei ollut pelkkä paroni, vaan jotain suurempaa. Suomalaisille hän oli ruhtinas. Kenttämarsalkkoja oli tuolloin maailman armeijoissa tusinoittain. Suomen Marsalkan arvonimi, jonka hän sai 1942, oli tasavallan ainutlaatuinen tapa tehdä hänestä kansan ja maailman silmissä herttua.

* * *

Aivan kaikki eivät ole pystyneet tai halunneet sopeutua Mannerheim-paradoksiin. Ylhäisen ja etäisen ylipäällikön hahmo ei heidän mielessään istu suomalaisuuteen ja kuvaan Suomen sodista. Vasemmistolla on aina ollut vaikea unohtaa hänen roolinsa valkoisena komentajana vuonna 1918. Mutta napinaa on kuulunut myös kansallismielisen oikeiston piiristä. Operettimaisessa näytelmässään Päämajassa Ilmari Turja tekee pääesikunnan päällikkö Heinrichsistä hienohelmaisen sotilaspalvelijan ja Mannerheimista rintamien todellisuudelle vieraan teatraalisen ylimyksen. Kesän 1944 torjuntavoiton sankarin rooliin ei myöskään kelpaa Kannaksen armeijan sveitsiläistaustainen komentaja Lennart Oesch, vaan siihen nousee päämajoitusmestari, kenraaliluutnantti A. F. Airo. Millään lailla Airon panosta vähättelemättä, Turjan potretti on väärennös.

YLE järjesti vuonna 2004 Suurin Suomalainen-äänestyksen. Mannerheim sai siinä odotetusti suurimman äänisaaliin. Kakkoseksi nousi monien yllätykseksi Risto Ryti. Yhtenä selittävänä tekijänä on pidetty hänen taitavaa advokaattiaan, presidentintekijä Lasse Lehtistä. Niin tai näin, se oli kansakunnan jälkijättöinen kiitos presidentille, joka viisaudellaan ja uhrauksillaan kantoi ratkaisevan vastuun Suomen itsenäisyyden säilymisestä. Taustojen erilaisuudesta huolimatta Rytin ja Mannerheimin maailmankuvassa oli paljon yhteistä. Yhdessä he loivat perustan Suomen jälleenrakennukselle.

Mitään vastaavaa ei tapahtunut Alan Brookelle. Hänellä on patsaansa, mutta varakreivillinen sukulinja päättyi hänen nuoremman poikansa kuollessa ilman perijää vuonna 2018. Brooken maine strategina ja Churchillin sodan tosiasiallisena pääarkkitehtina on kuitenkin edelleen kasvanut hänen päiväkirjojensa julkitulon myötä. Mutta suurelle yleisölle hän on edelleen tuntematon. Sodan voittajavaltion edustajana hän ei koskaan – onnekseen – joutunut näyttelemään Rytin kaltaista roolia sen jälkiselvittelyissä.

Kuten Mannerheiminkin kohdalla, arvostus Churchillin johtajuutta kohtaan näyttää entuudestaan kasvaneen Britannian talouden käännyttyä viime vuosituhannen viimeisinä vuosikymmeninä nousuun ja maan löydettyä itselleen transatlanttisesta yhteistyöstä uuden roolin maailmanpolitiikassa. Patsas Parliament Squaren koillisnurkassa kuvaa hänet keppiinsä tukeutuvana ja sotilasmantteliin kietoutuneena jättiläisenä. Ikääntyneen ulkokuoren alta aistii paljon nuoremman miehen levottoman määrätietoisuuden ja jonkinlaisen englantilaisen alkuvoiman. Churchillin väitetään itse valinneen patsaansa paikan.

Hyvin erilaisesta historiastaan huolimatta briteillä ja suomalaisilla on paljon yhteistä. He edustavat avoimeen maailmantalouteen nojautuvia kansakuntia, jotka hyvin perustein ovat ylpeitä liberaaleista perinteistään ja rooleistaan toisessa maailmansodassa. Vietin viime marraskuussa aselepopäivän Englannin maaseudulla ja menin perheeni kanssa kello kymmeneksi kyläkirkkoon, jossa pappi tervehti seurakunnan jäsenet ja – vaimoani ja minua katsoen – heidän liittolaisensa tervetulleiksi. En jumalanpalveluksen päätyttyä kätellessämme halunnut pilata tunnelmaa kertomalla, että olimme itse asiassa olleet vihollisia, tosin vain paperilla.

Suomi ja Britannia taistelivat sodassa paradoksaalista kyllä samojen arvojen puolesta eri vihollista vastaan. Kumpikin maa joutui liitoutumaan noita arvoja halveksivan suurvallan kanssa. Sotaa kesti runsaat viisi vuotta, mutta vei viisikymmentä vuotta ennen kuin arvojen taistelu lopulta ratkesi, Suomen ja Britannian eduksi. Hyvin erilaisia sotiamme johti hyvin samanlainen parivaljakko, jossa yhdistyi kaksi erilaista perinnettä. Yhdistelmä osoittautui kummassakin tapauksessa menestykseksi, mistä elävänä todisteena on kansakuntien kunnioitus.