Jokainen ihminen on arvoitus. Uudet sukupolvet löytävät aina uusia näkökulmia historiallisiin henkilöihin pyrkimyksessään ymmärtää heidän tekojensa motiiveja tai seurata heidän ajatustensa joskus oikkuilevaakin juoksua. Suomen marsalkka, vapaaherra Gustaf Mannerheim herättää aina uusien sukupolvien kiinnostuksen, mistä ovat osoituksena ne lukemattomat kirjat ja artikkelit, joita hänestä on kirjoitettu ja tullaan kirjoittamaan.

 

Carl Gustaf Emil Mannerheim syntyi 4. kesäkuuta 1867 Louhisaaren linnassa, joka sijaitsee Turun lähellä Askaisissa. Hänen vanhempansa olivat kreivi Carl Robert Mannerheim ja Hélène von Julin. Lapsuudenkoti kuitenkin rikkoontui isän epäonnisen liiketoiminnan ja ulkomaille muuton, sekä äidin kuoleman (vuonna 1881) seurauksena. Seitsenpäinen lapsikatras sijoitettiin eri sukulaisperheisiin. Gustafin huoltajaksi tuli hänen enonsa Albert von Julin. Raskaat lapsuudenkokemukset heijastuivat myös koulunkäyntiin — vuonna 1882 aloitetut opinnot Haminan kadettikoulussa keskeytyivät erottamiseen huonon käytöksen vuoksi vuonna 1886.

 

Mannerheim sai sotilaallisen koulutuksensa Pietarissa Nikolajevin ratsuväenkoulussa. Hän palveli kaikkiaan 30 vuotta Venäjällä. Tähän ajanjaksoon mahtuu paljon, mm. palvelua keisarillisen kaartin eri rykmenteissä, avioliitto neiti Anastasia Arapovan kanssa 1892, Venäjän-Japanin sota 1904—05, tiedustelumatka ratsain Aasian halki 1906—08, ensimmäinen maailmansota. Mannerheim itse tilittää muistelmissaan palvelusaikaansa Venäjällä seuraavasti: 'ja kun silmäilin taaksepäin tuohon aikaan, minkä olin kulkenut tsaarin univormussa, myönsin kiitollisena, että toiveeni olivat täysin toteutuneet. Olin päässyt suurempiin oloihin, jotka olivat tarjonneet väljempiä näköaloja kuin mihin minulla 1800-luvun viimeisillä vuosikymmenillä olisi ollut mahdollisuutta Suomessa. Kukin eri vaihe virkaurallani oli ollut erinomaisen antoisa, ja lisäksi minulla oli ollut onni kuulua, vieläpä komentajanakin, valiojoukkoihin, joissa oli hyvät upseerit ja oiva henki. Sellaisten joukkojen johtaminen sekä rauhan että sodan aikana oli tuottanut minulle tyydytystä. Olin nähnyt paljon mielenkiintoista kahdessa maanosassa.' (Otava 1951. Osa I. s.236-237)

 

Kenraaliluutnantti Mannerheim siirrettiin reserviin lokakuussa 1917, ja saman vuoden joulukuussa hän palasi Suomeen. Hän ilmoitti läheisilleen aikovansa viettää rauhallisesti elämänsä viimeiset vuodet, pitkän ja vaiherikkaan uransa jälkeen. Näin ei kuitenkaan tullut tapahtumaan. Hän toimi Suomen armeijan ylipäällikkänä kolmessa eri sodassa — Vapaussodassa 1918, Talvisodassa 1939—40 ja Jatkosodassa 1941—44. Vuodesta 1931 hän toimi Puolustusneuvoston puheenjohtajana. Lisäksi hän hoiti vuonna 1919 Valtionhoitajan sekä vuosina 1944—46 Tasavallan Presidentin virkaa. 1920-luvulla Mannerheimillä ei ollut julkista tehtävää. Vuonna 1919 hänelle oli kerätty suuren kansalaisadressin yhteydessä merkittävä rahasumma, jonka pääoman käytöstä hän sai itse päättää.

 

Mannerheimin sodissa näkemät kärsimykset sekä vahva sisarussuhde vanhemman sisarensa, Kirurgisen sairaalan ylisairaanhoitajattaren Sophie Mannerheimin kanssa, antoivat hänelle kimmokkeen ryhtyä humanitääriseen työhön 1920-luvun alussa. Sophie Mannerheimilla oli merkittävä vaikutus Mannerheimin Lastensuojeluliiton syntymiseen. Ajatus Mannerheimin Lastensuojeluliitosta oli Sophien, joka värväsi veljensä liiton keulakuvaksi. Gustaf Mannerheimin yhteiskunnallisen aseman kautta liitto sai huomiota ja arvovaltaa, ja sen myötä kannattajia ja lahjoittajia. Liiton tavoitteena oli parantaa lasten terveyttä Vapaussodassa kärjistyneiden sosiaalisten rajojen yli. Vuonna 1922 Mannerheimista tuli Suomen Punaisen Ristin puheenjohtaja seuraaviksi 30 vuodeksi. Tämäkin kaikki rajat ylittävä toiminta oli lähellä hänen sydäntään, ja hän omistautui sille koko tarmollaan. Viimeiset vuotensa presidenttikauden jälkeen Mannerheim vietti hiljaisesti, talvet Sveitsissä ja kesät Suomessa. Hän kuoli 28. tammikuuta 1951, 83-vuotiaana Lausannessa Sveitsissä. Hänet haudattiin Hietaniemen sankarihautausmaalle 4. helmikuuta kaikin kunnianosoituksin.

 

Marsalkka Mannerheimin vaikutus Suomen historian kulkuun on kiistaton. Myös hänen henkilöhahmonsa kiehtoo: hän oli paitsi sotilas ja vaativa ylipäällikkö myös poliitikko, seikkailunhaluinen tutkimusmatkailija, lämminsydäminen humanitääri, metsästäjä, maailmaa nähnyt kosmopoliitti, kotinsa vieraanvarainen isäntä... Lisäksi hän omasi erään luonteenpiirteen, joka on ominainen kaikille suurmiehille, nimittäin lujan tahdonvoiman. Se kantoi hänet myös kaikkein vaikeimpien aikojen yli. Suomeen paluunsa jälkeen Mannerheim valitsi itselleen tunnuslauseen, jossa ehkä parhaiten kiteytyy se ihanne, jota kohti hän kaikessa toiminnassaan pyrki: "Candida pro causa ense candido", eli "Puhtain asein puhtaan asian puolesta".