MUSEOMIEHEN TYÖPÖYDÄLTÄ
Kristina Ranki, museonjohtaja
30.4.2020
Huhtikuun 2020 tilannekuvaa
Kun maassa vallitsee poikkeustila, ovat museot kaikki toistaiseksi suljettuina. Kulttuuri on kuitenkin kaikkialla maailmassa mainittu varsin korkealla poikkeustilassa elävien ihmisten tarvehierarkiassa – kaivataan elävää elämää, tapahtumia, taidekohtaamisia, keskusteluja. Siksi myös suretaan sitä, ettei voi tehdä käyntejä museoissa, joiden kokoelmat ja atmosfääri saavat pohtimaan elämän monimuotoisuutta ja ajan kulua.
Monet ovat kysyneet minulta, mitä työtä museossa nyt voi olla, kun ovet kerran ovat kiinni. Ei aukioloa, ei toimintaa? Voi kuule.
Museomiehen työpöydällä, Aarne Michaël Tallgrenin teosnimeä lainatakseni, on edelleen ne samat lukuisat tehtävät, joita ennen poikkeusoloja suunniteltiin. Kyllä, monet tilaisuudet ja esitelmät, puheet ja juhlat jäävät pitämättä mutta näin vain vapautuu energiaa siihen, että ehditään määritellä uudelleen viestintä, markkinointi, edustaminen ja viihdyttäminen sekä yhteydenpito sidosryhmiin. Kuinka pidämme esillä suurmies-kotimuseon tiedollista aarrearkkua? Voimmeko vielä tänä vuonna yhteistyössä muiden tahojen kanssa muistella historiaa fyysisissä tilaisuuksissa? Kuinka houkuttelemme uusia vaikuttajavieraita ja historian oppijoita ymmärtämään Suomen tarinaa? Miten luomme yllättäviä oivalluksia ja vapautuneita nauruja verbaalisilla viesteillämme, ihmisläheisillä kertomuksillamme ja sillä paikkaan sidotulla materialla, joka muodostaa museomme perustan?
Museomiehen työpöydältä ei – onneksi – katoa kriisiaikanakaan normaalit hallintotehtävät, avustushakemukset ja –selvitykset, toimintakertomukset ja –suunnitelmat, strategian terävöittäminen, johdolle raportoiminen eikä varsinkaan henkilökunnan hoito. Osittaisesta lomautuksesta huolimatta on jokaiselle museotyöntekijälle räätälöity oikeasti hyödyllisiä tehtäviä yleisön kohtaamista korvaamaan. Nämä liittyvät pitkälti museon digitalisuuden vahvistamiseen ja uusien kanavien kautta kiinnostuneiden löytämiseen. Tulevaisuudenkin suunnittelua tehdään, vaikka esimerkiksi uusien näyttelyiden ja tapahtumien ajankohta siirtyy tuonnemmaksi. Vaikka tilanne luo monenlaisia haasteita, tuo aikalisä hyvin tiiviiseen tahtiin tottuneelle museolle itse asiassa enemmän mahdollisuuksia analyyttiseen ja suunnitelmalliseen toimintaan. Museotaloa voidaan huoltaa, ja sen vuoksi työskentelevän pienen armeijan tietoja ja taitoja voidaan tarkastella täysin uudessa valossa.
Kun tästä vapaudumme, haluamme olla valmiina – entistä laadukkaampana laitoksena ja ennen kaikkea kokemuksesta vahvistuneena. Historia-alan ammattilaiselta olisi melkein voinut vaatia yhteiskunnallisen poikkeustilan tai muun kriisin omakohtaista kokemusta. Ymmärrämmekö ehkä nyt paremmin aikoja, jolloin kaikki ei ollut saatavilla ja mahdollista?
Kuva: A.M.Tallgren, Museomiehen työpöydältä, 1924.
Museon johdossa
Olen saanut johtaa Mannerheim-museon toimintaa ja sen henkilökuntaa vuodesta 2013, ensin kuraattorin ja sittemmin museonjohtajan nimikkeellä. Tulin ensin Mannerheim-museoon nuorena opiskelijana, kun ystävättäreni ujompana torjui professorin työtarjouksen oppaan pestistä. ”Minä voin tulla!” Neljä vuotta myöhemmin, jo kolme kertaa lopetettuani (Erasmus-vaihto, äitiysloma, kokopäivätyö) jatkoin museokokemuksen kartuttamista Helsingin kaupunginmuseossa museolehtorin sijaisena. Siltä ajalta on perua innostukseni historian tuotteistamiseen ja museotyön osa-alueiden yhteensovittamiseen. Seuraavaksi tie vei Yliopistolle, missä vietin vuosia opettaen, tutkien, seminaareja johtaen ja opiskelijoiden töitä ohjaten.
Ryhmämatkoilta ja muiden projektien koordinaattorina syntyi selkeä näkemys siitä, mikä aina on tärkeintä – ihmistuntemus, oikeiden kykyjen löytäminen oikeisiin tehtäviin, tilannetaju eli tehtävässä etenemisen tahti ja strategia. Kaikesta olen oppinut nimenomaan museonjohtamiseen hyödyllisiä asioita: väitöskirjaprosessista turnauskestävyyttä ja kriittistä ajattelua, kulttuurituottajan pestistä uskallusta toistaiseksi tuntemattomiin yhteistyökumppaneihin tutustumiseen ja yritysyhteistyöhakuisuutta, nuorten älykköjen opettamisesta uskoa omaan asiantuntemukseen ja nöyryyttä sen päivittämiseen. Tutkimukseen perustuva työ on identiteettini, mutta kunnioitus elävien ihmisten reaktioihin saattaa museotyössä nousta jopa tärkeämmäksi.
Runsaaseen seitsemään vuoteen museon ohjaamossa on mahtunut oikeastaan vain hyviä kokemuksia. Suurin ilo niistä liittyy henkilökunnan loistaviin persooniin ja hyvään yhteishenkeen. Hienoa on ollut saada olla mukana museon murroskohdassa kohti modernia museota. Marskin koti, jonka opin tuntemaan intensiivisen, arvokkaan tunnelman omaavana paikkana on säilyttänyt ominaislaatunsa, mutta museologisesti on otettu valtavia askelia nimenomaan toiminnan, digitalisaation ja yhteistyöverkoston kehittämisessä.
Aina poikkeukselliseen tilanteeseen ei liity nykyisenkaltaista huolestunutta pohjavirettä. Museoissa poikkeusoloja edustavat myös erilaiset radikaalit suunnanmuutokset, remontit, sukupolvenvaihdokset ja muut käännekohdat. Historioitsijalle poikkeustila johtuu hyvin usein – rutiininomaisestikin! - merkkivuodesta. Niin myös Mannerheim-museossa, jossa vuonna 2017 järjestettiin ennenäkemättömän runsaasti historiatapahtumia Mannerheimin 150-vuotissyntymän muistoksi. Suomen juhliessa 100 vuottaan itsenäisenä valtiona ei Gustaf Mannerheimin enää katsottu olevan suomalaisia samankaltainen yhdistävä ja kokoava voima kuin aikaisempina vuosikymmeninä, ja sen vuoksi muistaminen ja kansalaisten tiedonnälän tyydyttäminen jäi yksityisten säätiöiden ja tutkijoiden harteille. Mannerheim-museossa harjoittelimme näyttelyesineiden viemistä Venäjälle, tableau vivantin luomista, vorschmack-food truckin myyntilogiikkaa, yliopiston juhlasalin täyttämistä ja historian dramatisointia alkuperäisellä tapahtumapaikalla – vain muutamia projektinhallintakohokohtia mainitakseni. Vuosi oli suurta historian käytön ja viestinnän oppimista. Johtamiseen kuuluu toki myös nimeltämainitsemattomia pettymyksiä ja transkulttuurisia frustraatioita, mutta tekemällä oppii.
KUVA: Kuraattorina Mannerheimin salongissa 2014.
Tahto, kyky, sattuma
Kun museonjohtaja joskus koordinaatio- ja eagle view-tehtävissään saattaa hätkähtää oman roolinsa samanaikaista ubikviteettia ja näkymättömyyttä, on rooli kriisiaikoina hyvin konkreettinen ja tärkeä. Pinnalle nousee suuri työmäärä ja vastuu kokonaisuuden toimimisesta – ja sen onneksi aina myös sisällöllinen osaaminen. Niin juhlavina kuin vaikeinakin poikkeusaikoina museonjohtajan tärkein tuki on vierellä kulkevat nopealiikkeiset ja omistautuvat, mutta samalla asioita suhteuttavat työtoverit.
Mannerheimin yhteydessä kriisinajan johtaminen on käynyt monesti mielessä. Jos sotilaallinen terminologia on muillakin aloilla värjännyt kielenkäyttöä rekrytoinnista ”asevelihintoihin”, on se luonnollisesti ollut lähellä varsinkin ylipäällikön kotona. Varhaisin oma lempi-ilmaisuni oli ”eteneminen kaikilla rintamilla”, kun kaikkia museon osa-alueita piti samanaikaisesti päivittää.
Yksi yksittäinen kohokohta polullani on ollut valtakunnallisen maanpuolustuskurssin läpikäyminen. Sosiaalisen verkoston ohella vertauskuvat sodankäynnin ja muun johtamisen välillä olivat varsin hyödyllisiä ja oppia suomalaisesta yhteiskunnasta tuli monissa muodoissa kokonaisturvallisuudesta resilienssiin. Sen jälkeen museonkin hallitus sai tilannekuvan suorituskyvyn ja toimintaesittelyn mittareilla... Kaikki museotkin voisivat ottaa käyttöön tahdon, kyvyn ja sattuman kolminaisuuden pohtimisen. Tahto ilmaisee visiota, kyky resursseja ja sattuma puolestaan oman organisaation ulkopuolelta tulevia ilmiöitä, joihin ei aina voi vaikuttaa, mutta joita tulee myötäillä.
Meille opetettiin, että johtajan tulee tuntea oman aselajinsa kaluston (museon kokoelmat ja tarinat), johtaa vertaisiaan (yhdessä tutkijoina) ja herättää luottamusta omalla esimerkillään (kantaa kirjoja, kiinnittää julisteita, pitää taukoja). Aivan keskeistä on ihmisten vahvuuksien tunteminen ja hyödyntäminen, mikä näin poikkeustilan muuttuneissa tehtävissä tuleekin tutuksi. Kurssimuistiinpanoihini olen kirjannut myös tekijöitä, jotka edistävät johtajan henkistä sietokykyä. Nämä asiat vaikuttavat nytkin koronakriisin aikana: koulutus ja kokemus, positiivisen lopputuloksen mielikuvan tietoinen säilyttäminen, keskittyminen omaan tehtävään, hyvän varajohtajan läsnäolo sekä vielä resilienssiä lisäävät yhteisölliset rituaalit.
Asia, mikä lopulta maanpuolustusta korostavalla kurssilla myös verbalisoitui oli se, miksi maata puolustetaan. Jos maanpuolustus olisi taideteos, muodostaisi yhteiskuntajärjestys ja sotilaallinen puolustus taulun raamit – turvalliset, jykevät, pakolliset. Mutta itse maalaus, sisältö, löytyisi raamien sisältä! Tieteen ja kulttuurin tehtävä on ylläpitää koulutusta, tiedon ja tutkimuksen merkitystä, ennaltaehkäistä suvaitsemattomuutta ja sivistymättömyyttä. Humanismi ja ihmistieteet edesauttavat niin kansakunnan muistia kuin yksilön hyvinvointiakin – henkinen kestävyys kasvaa, kun tiedämme miten ihminen toimii. Kulttuuri tekee elämästä elämisen arvoista. Tähän viitekehykseen kuuluu myös museotyö ja sen vuoksi koen työpöytäni tehtävät mielekkäiksi.
Museotyön ydin ei ole vain elämysten tuottaminen ja kunkin oman museon konkreettinen esittäminen. Se on myös laajemmin menneisyydestä muistuttamista, siitä keskustelemista ja ainutlaatuisen nykyisyyden asettamista historialliseen kontekstiin.
Digitaaliset kohtaamiset pelastavat poikkeusajan kulttuurinnälän, mutta vain korostavat ihmisten tarvetta tavata ja hakeutua autenttisiin tiloihin – kuten vaikkapa kotikäynnille Marsalkka Mannerheimin vieraanvaraiseen taloon Kaivopuistossa.
KUVA: Opetustilanne MPK 227, Karjalan prikaatissa 2018