MANNERHEIMIN VENÄLÄISET RYKMENTIT

Nikolain ratsuväkiopisto (14.9.1887—10.8.1889)

Gustaf Mannerheimin varsinainen ja käytännössä ainoa sotilaskoulutus on saatu Nikolain ratsuväkiopistossa Pietarissa, jossa nuori aatelismies opiskeli kaksi vuotta. Opiskelumenestys oli astetta korkeampi kuin aikaisemmin Haminan kadettikoulussa ja Mannerheim valmistuikin vuosikurssinsa toiseksi parhaana. Opiskelun aikana hän sai aliupseerin arvon ja hänelle aukesi tie hienolle sotilasuralle.

Opisto alunperin perustettiin keisari Aleksanteri I:n asetuksella vuonna 1823 Kaartin aliupseerien kouluna. Sen tarkoitus oli tarjota sotilaskoulutus yliopistoissa tai yksityiskouluissa opiskelleille nuorille aatelisille, joilla ei sellaista vielä ollut. Koulusta valmistuneet jatkoivat palvelusta kaartin ratsuväessä. Vuonna 1864 sotilaskoulutusreformin yhteydessä koulu uudelleenjärjestettiin Nikolain ratsuväkiopistoksi, vaikka oppilaiden keskuudessa puhekielessä vakiintui nimitys ”Kunniakas koulu”. Vuodelta 1839 alkaen koulu sijoittui rakennukseen Novo-Petergofski (nyk. Lermontovski) prospektilla. Opisto lakkautettiin vuonna 1917 lokakuun vallankumouksen jälkeen, mutta myöhemmin valkoiset emigrantit perustivat muistojärjestön, joka keräsi ja säilytti opiston historiaan liittyviä materiaaleja.

Opistoon hyväksyttiin ainoastaan nimekkäiden aatelissukujen jäseniä, ja kilpailu oli kovaa. Myöhemmin pääsyvaatimuksiksi asetettiin minimiarvosanat kadettikouluopinnoista. Opiston pääasiallinen tehtävä oli kouluttaa ratsuväen upseereita; vuodelta 1890 alettiin kouluttaa upseereita myös kasakkajoukkoihin. Kaksivuotiseen opinto-ohjelmaan kuului sotateoria ja käytäntö, sotilasjohtaminen, hippologia eli hevostiede, tykistötiede, linnoitustiede, topografia, geometrinen piirustus, hygienia, oikeustiede, kirkollinen laki, matematiikka, mekaniikka, maantiede, fysiikka, kemia, historia, taloustiede, valtiotiede ja psykologia.

Opiston perinteisiin kuului mm. jokaiselle uudelle junkkarille tarjottu vaihtoehto palvella joko virallisten sotilassääntöjen tai ”opiston kunniakkaiden perinteiden” mukaisesti. Jos junkkari valitsi ensimmäisen vaihtoehdon, häntä kustuttiin ”punaiseksi”, ei enää pidetty palvelustoverina ja häneen suhtauduttiin täysin virallisella tasolla; opintojen päädyttyä häntä ei olisi huolittu mihinkään kaartin rykmenttiin. Ymmärrettävistä syistä, hyvin harvat valitsivat tämän vaihtoehdon. Valittuaan toisen vaihtoehdon, ensimmäisen vuoden junkkari  (jota nimettiin ”pedoksi”) joutui alisteiseen asemaan toisen vuoden junkkarien (”kornettien”) nähden ja joutui kestämään tiukkaa kuria, simputusta, rajoituksia ja käskyttämistä. Tässä järjestelmässä oli paljon perinteisiä sääntöjä, mutta selvittyään ensimmäisestä opintovuodesta, junkkarin menestys oli taattu.

Nikolain ratsuväkiopistosta valmistui monia tunnettuja aatelistaustaisia henkilöitä, joista myöhemmin tuli merkittäviä vaikuttajia kulttuurin ja yhteiskunnan eri aloilla. Tällaisia nimiä ovat mm. runoilija Mihail Lermontov, säveltäjä Modest Mussorgski, tutkimusmatkailija Pjotr Semjonov-Tjan-Shanski, Varsovan kenraalikuvernööri Georg Scalon, sotaministeri Vladimir Suhomlinov ja valkoisen liikkeen johtaja Pjotr Wrangel. Tunnettuja suomalaisia alumneja olivat Viipurin kuvernööri Casimir von Kothen, Suomen kaartin komentaja Georg Ramsay, idäntutkija Carl Alfthan, kenraaliluutnantti Claes Charpentier ja everstiluutnantti Georg Elfvengren.

15. Aleksandrian rakuunarykmentti (22.8.1889—19.1.1891)

Mannerheimin ensimmäinen palveluspaikka ei ollut se, mitä hän oli toivonut. Nikolain ratsuväkiopiston jälkeen hän tähyili paikkaa chevalier-kaartissa, mutta epäonnekseen juuri silloin vapaita paikkoja ei löytynyt. Niinpä Mannerheimin ensimmäinen komennus oli 15. Aleksandrian rakuunarykmenttiin, joka tuolloin sijoittui Puolan Kaliszin kaupunkiin lähellä Saksan rajaa. Siinä Mannerheim vietti jokseenkin vastahakoisesti reilun vuoden, vaikkakin hän sai siellä hyvää koulutusta ja jo tuolloin tykästyi Puolaan ja puolalaisiin. Lopulta, kummitätinsä paronitar Alfhild Scalon de Colignyn myötävaikutuksella, keisarinna Maria Feodorovna tarjosi nuorelle upseerille paikan nimeään kantavassa chevalier-kaartissa.

Aleksandrian rykmentti perustettiin alunperin vuonna 1776 paikkakuntasidonnaisena husaarirykmenttinä ukrainalaisessa Aleksandrian kaupungissa. Sen tarkoitus oli puolustaa valtakunnan etelärajaa Krimin tataarien hyökkäysretkiä vastaan ja se oli osa laajempaa puolustusjärjestelmää. Rykmentti koostui kevyestä ratsuväestä eli husaareista, joita Venäjän armeijassa oli 1600-luvun puolivälistä lähtien. Vuonna 1796 Paavali I:n määräyksestä rykmentti sai erikoisen mustan univormunsa ja tuli tunnetuksi ”mustina husaareina”.

1800-luvun loppupuolella rihlakiväärien yleistyminen johti ratsuväkirykmenttien uudelleenorganisointiin. Vuonna 1882 useimmat husaari- ja ulaanirykmentit muutettiin rakuunarykmenteiksi. Rakuunat olivat käytännössä ratsuilla kulkeva jalkaväki, jonka taktinen ylivoima tuli todistetuksi muutamaa vuotta aikaisemmin Venäjän-Turkin sodassa. Tuolloin myös Aleksandrian husaarirykmentti muutettiin rakuunarykmentiksi, johon myös Mannerheim astui palvelukseen. Jo Mannerheimin jälkeen, vuonna 1904 rykmentti sai kantaa Nikolai II:n puolison keisarinna Aleksandra Feodorovnan nimeä. Venäjän-Japanin sodan tappion jälkeen keisari yritti palauttaa joukkojen taisteluhenkeä, ja jotkut rykmentit saivat takaisin vanhat nimensä ja univormunsa; tuolloin tästäkin rykmentistä tuli jälleen 5. Aleksandrian husaarirykmentti. Sellaisena se pysyi vallankumoukseen ja sisällissotaan asti. Myöhemmin sekä puna-armeija että valkoinen armeija loivat tämän rykmentin pohjalta omat ratsuväkirykmenttinsä.

Chevalier-kaartin rykmentti (19.1.1891—20.10.1904)

Mannerheimin unelma toteutui vihdoin, kun hän sai paikan chevalier-kaartissa. Rykmentti oli sijoitettu Pietariin, ja tämä antoi nuorelle upseerille erinomaiset mahdollisuudet päästä valtakunnan huipulle suoraan pääkaupungissa. Pietarin vuodet olivat Mannerheimin venäläisen elämän loisteliain osa. Tuolloin hän meni naimisiin, sai kaksi tytärtä, tutustui vaikutusvaltaisiin ihmisiin, loi pitkäaikaisia ystävyyssuhteita ja löysi romanttisia seikkailuja. Huippuhetkiä oli osallistuminen Nikolai II:n kruunajaisiin toukokuussa 1896 Moskovassa, joissa Mannerheim oli mukana keisarin kunniavartiossa ja tutustui hallitsijaan henkilökohtaisesti. Tämän jälkeen Mannerheim ehti olla useissa eri tehtävissä: Keisarillisten tallien hallinnossa, Mihailovskin maneesin johtokunnassa sekä Brusilovin ratsukoulun johdossa. Mutta urakehitystä varten käytännön sotakokemus oli välttämätön, ja Venäjän-Japanin sodan puhjettua Mannerheim otti vapaaehtoisesti vastaan seuraavan komennuksensa.

Ensimmäinen chevalier-kaarti, kirjaimellisesti ratsumieskaarti, luotiin vuonna 1724 Pietari Suuren puolison Katariinan kunniavartioksi kruunajaisia varten, mutta niiden jälkeen se lakkautettiin taas. Kaarti muodostettiin uudestaan muutamaksi vuodeksi Katariinan oman hallitsijakauden aikana. Sen jälkeen vuonna 1762 Katariina Suuri muodosti uuden chevalier-kaartin uskollisista joukoistaan, ja hänen hallitsijakaudellaan kaartilaiset toimivat keisarinnan palatsivartijoina. Katariinan poika Paavali I hajotti kaartin, mutta pian perusti uuden, josta tuli kaartin sotajoukkojen osa. Vuosi 1799 sittemmin katsottiin olleen myöhemmän chevalier-kaartin perustamisvuosi.

Aleksanteri I:n aikana rykmentti organisoitiin uudelleen, jolloin se sai mm. oman orkesterin. Oli suuri kunnia olla niiden joukossa, jotka päästettiin chevalier-kaartin vartion ohi keisarin perheen tiloihin; puhuttiin ”sisäänkäynnistä chevalier-kaartilaisten taakse”.

Chevalier-kaartin ensimmäinen taistelukokemus oli Austerlitzin taistelussa 2. Joulukuuta 1805. Rykmentti taisteli urheasti, mutta kärsi pahat tappiot samalla lailla kuin muutkin venäläiset sotajoukot siinä taistelussa. Taistelutanner Napoleonin sodissa jatkui tämänkin jälkeen. Friedlandin taistelusta 14. Kesäkuuta 1807 chevalier-kaartin aliupseeri Jegor Mitrohin sai ensimmäisenä äskettäin perustetun Sotilasritarikunnan kunniamerkin, jota myöhemmin tunnettiin Pyhän Yrjön ristinä. Rykmentti osallistui myös Borodinon taisteluun, jossa se ansiokkaasti torjui Grouchyn ratsuväen.

Napoleonin sotien jälkeen 1800-luku oli chevalier-kaartille hiljaiselon aikaa. Krimin sodassa rykmentti oli asemissa Puolassa Saksan ja Itävallan rajalla eikä osallistunut taisteluihin. Vuodelta 1881 rykmentti kantoi Aleksanteri III:n puolison keisarinna Maria Feodorovnan nimeä; kunniapäällikkö tunsi rykmentinsä jäsenet läheisesti ja oli hyvin suosittu. Tammikuussa 1899 chevalier-kaarti juhli 100-vuotiasta taivaltaan paraatilla Mihailovskin maneesissa ja illallisella Anitshkovin palatsissa; Gustaf Mannerheim, joka oli tuolloin toipumassa polvivauriosta Saksassa, pahoitteli ettei päässyt osallistumaan juhlatilaisuuksiin.

Ensimmäisen maailmansodan alussa chevalier-kaarti osallistui taisteluihin Itä-Preussissa, jossa se oli mm. osa kenraaliluutnantti Pavel Skoropadskin, Mannerheimin ystävän, komentamaa ratsuväkidivisioonaa. Brusilovin hyökkäys heinäkuussa 1916 oli rykmentin viimeinen taistelukokemus, minkä jälkeen se siirrettiin selustaan erilaisiin vartiotehtäviin. Vallankumousvuonna 1917 rykmentin moraalin taso rappeutui jatkuvasti ja se menetti lähes kaikki upseerinsa, kunnes se lakkautettiin kokonaan lokakuun vallankumouksen jälkeen. Entiset chevalier-kaartin upseerit taistelivat sisällissodassa valkoisen armeijan eteläisissä ratsujoukoissa ja lähtivät ulkoimaille Krimin kautta muiden joukkojen mukana. Entiset chevalier-kaartilaiset pitivät edelleen yhtä vielä pitkälle 1900-luvulla ja jopa julkaisivat oman vuosittaisen aikakauslehden.

52. Nezhinskin rakuunarykmentti (20.10.1904—joulukuu 1905)

Venäjän-Japanin sodan puhjettua vuonna 1904 Gustaf Mannerheim näki siinä mahdollisuuden saada käytännön sotilaskokemusta. Hän oli turhautunut rauhanajan rutiineihin ja toivoi näkevänsä enemmän toimintaa. Sotakokemus myös edistäisi hänen uraansa mahdollisella ylennyksellä sekä potentiaalisesti nimityksellä oman rykmentin komentajaksi. Mannerheimilla oli myös henkilökohtaisia syitä lähteä sotaan. Vasta vuotta aikaisemmin hänen avioliittonsa kariutui lopullisesti ja yhtenä seurauksena hän joutui taas taloudellisiin vaikeuksiin, samalla kun joutui käsittelemään tunteitaan. Myös Suomen tilanne vaikutti osaltaan päätökseen – Suomessa oli alkamassa sortokausi ja Mannerheim halusi päästä pois Pietarin kiristyneestä poliittisestä ilmapiiristä ja samalla osoittaa uskollisuutensa keisarille ja armeijalle. Japanin sodassa rykmentti osallistui taisteluihin melko vähän ja oli etupäässä tiedustelu- ja vartiotehtävissä. Mannerheimin palattua Pietariin vuoden 1905 lopussa hänen asemansa rykmentissä lakkautettiin, vaikka hän pysyi ylennetyssä everstin arvossaan.

Ensimmäinen Nezhinskin ratsurykmentti muodostettiin kesäkuussa 1783 ukrainalaisista kasakoista ja nimettiin sen kotipaikan, Nezhinin kaupungin mukaan. Rykmentti palveli Venäjän etelärajalla kunnes se lakkautettiin vuonna 1800. Uudestaan rykmentti muodostettiin vasta vuonna 1896 52. Nezhinskin rakuunarykmenttinä, ja vuonna 1907 se uudellenjärjestettiin 18. Nezhinskin husaarirykmenttinä, jollaisena se pysyi keisarikunnan loppuun asti.

13. Vladimirin ulaanirykmentti (18.1.1909—13.1.1911)

Mannerheimin uran pitkä odotus palkittiin vihdoin, kun hänestä tuli oman rykmentin komentaja. Palattuaan Aasian tutkimus- ja tiedustelumatkaltaan, Mannerheim antoi raporttinsa pääesikunnalle sekä suoraan keisarille. Alunperin Mannerheim toivoi saavansa komentoon Aleksandrian husaarirykmentin, saman, jossa hän palveli uransa alussa. Mutta johto päätti toisin, ja hänet nimitettiin 13. Vladimirin ulaanirykmentin komentajaksi. Mannerheimin piti lähteä rykmentin sijoituspaikkaan Novominskiin (nyk. Minsk-Mazowiecki), pikkukaupunkiin Varsovan lähellä. Siellä Mannerheim vietti seuraavat kaksi vuotta.

Rykmentti oli yksi Venäjän armeijan vanhimmista. Se alettiin panna kokoon jo vuonna 1700, vaikka virallinen perustaminen tapahtui vuotta myöhemmin. Rykmentti alunperin koostui rakuunoista Pietari Suuren ohjelman mukaisesti. Rykmentti osallistui useisiin taisteluihin Suuressa Pohjan sodassa, mm. Lesnajan ja Pultavan taisteluihin. Olikin varsin osuvaa, että rykmentin komentajana Mannerheim osallistui jälkimmäisen taistelun 200-vuotisjuhlaan vuonna 1909; kertoman mukaan hän sanoi juhlivansa nyt taistelua, jonka hänen esi-isänsä hävisivät.

Rykmentti nimittiin Vladimirin rakuunarykmentiksi vuonna 1708. Myöhemmin 1700-luvulla se oli pitkään asemissa Kaukasuksen alueella ja osallistui siellä sotatoimiin turkkilaisia vastaan. 1800-luvun alussa rykmentti osallistui myös sotatoimiin Napoleonia vastaan ja vuonna 1812 siitä tuli ulaanirykmentti. Vuosina 1877—1878 rykmentti ansioitui erityisesti Turkin sodassa. Armeijareformin yhteydessä vuosina 1882—1907 rykmentti järjestettiin uudelleen rakuunarykmentiksi, jolloin se myös kantoi suurruhtinas Mihail Nikolajevitshin, Nikolai I:n nuorimman pojan nimeä. Vuonna 1907 palautettiin kuitenkin entinen nimitys. Ensimmäisessä maailmansodassa Vladimirin ulaanit taistelivat lounaisrintamalla (Unkarin ja Romanian suunnalla). Kuten moni muukin, rykmentti lakkautettiin vuonna 1918 vallankumouksen jälkeen.

H. M. Keisarin henkikaartin ulaanirykmentti (13.1.1911—6.1.1914)

Mannerheimin elämä Puolassa oli sikäli hänelle hyväksi, että hän pääsi jälleen pois Pietarin kireästä poliittisesta ilmapiiristä, joka oli tuohon aikaan varsinkin suomalaisen kannalta vaarallinen. Oman rykmentin kanssa Mannerheim pääsi keskittymään sotataidon kehittämiseen ja järjesti runsaasti koulutusta ja valmennusta. Hänen työnsä palkittiin vuoden 1911 alussa tarjoamalla hänelle keisarin henkikaartin ulaanirykmentin komentoa. Tämän arvovaltaisen aseman mukana tuli myös ylennys kenraalimajuriksi. Rykmentin sijoituspaikka oli Varsova, ja siellä Mannerheim vietti kertomansa mukaan elämänsä parhaat vuodet.

Henkikaartin ulaanirykmentti muodostettiin vuonna 1817 tuolloin Varsovassa olleista kaartin joukoista. Rykmentin päälliköksi nimettin alunperin keisari Aleksanteri I:n nuorempi veli Konstantin ja vuonna 1831 edesmenneen Aleksanterin ja silloisen keisarin Nikolai I:n nuorin veli Mihail. Vuonna 1849 rykmentti alkoi kantamaan kruununperillisen Aleksanterin nimeä, ja kun tästä tuli keisari Aleksanteri II vuonna 1855, hän säilytti päällikkyytensä. Tästä lähtien rykmentti kantoi keisarin nimeä. Nikolai II:n luovuttua vallasta maaliskuun vallankumouksen jälkeen keisarin nimi jätettiin pois rykmentin nimityksestä ja vuotta myöhemmin rykmentti lakkautettiin kokonaan, vaikka sen upseerit käyttivät nimeä edelleen Etelä-Venäjän valkoisen armeijan joukoissa. Mannerheim ei ollut rykmentin ensimmäinen suomalainen komentaja – vuosina 1883—1889 komentajana toimi suomalaissyntyinen kenraalimajuri Mikael Orraeus.

Erillinen kaartin ratsuväkiprikaati (6.1.1914—7.7.1915)

Mannerheimin uran seuraava päämäärä oli saada isomman osaston komentoonsa. Tämä toteutui vuoden 1914 alussa, kun hänet nimettiin Varsovassa sijainneen erillisen kaartin ratsuväkiprikaatin komentajaksi. Mannerheim itse toivoi tätä nimitystä ja kieltäytyi aiemmista tarjouksista siirtyä muualle. Prikaatiin kuului Grodnon henkikaartin husaarirykmentti, ratsutykistön patteri, sekä Mannerheimin oma henkikaartin ulaanirykmentti, jonka listoilla hän ylpeästi pysyi. Vuoden 1914 alkupuolella kiristyvä ilmapiiri Euroopassa sai Mannerheiminkin ajattelemaan, että sota on tulossa ja hän pääsee jälleen osoittamaan taistelutaitonsa.

Kaartin ratsuväkiprikaati perustettiin jo vuonna 1865 ja erilliseksi se organisoitiin vuonna 1897. Myös tässä komennossa Mannerheim seurasi maanmiestään Claes Charpentieria, joka komensi prikaatia vuosina 1907—1910. Mannerheimin otettua komennon vastaan, hän alkoi valmistaa prikaatinsa mahdollisiin sotatoimiin, vaikka hänen terveytensä antoi jonkin verran huolen aihetta alkuvuonna 1914. Ensimmäisen maailmansodan alettua Mannerheimin prikaati osallistui taisteluihin Galitsiassa ja Etelä-Puolassa 4. armeijan osana. Tällöin prikaati osoitti urheutta ja Mannerheim tuli tunnetuksi rohkeilla hyökkäyksillään, joita hän johti henkilökohtaisesti. Tätä rohkeutta ihasteltiin, mutta myös kritisoitiin sen aiheuttamia korkeita tappioita. Joka tapauksessa, rohkeudesta Mannerheim palkittiin Pyhän Yrjön miekalla ja myöhemmin ristillä, joista hän oli erittäin ylpeä.

12. ratsuväkidivisioona (7.7.1915—13.6.1917)

Mannerheim toivoi saavansa komentoon kokonaisen divisioonan, ja jonkin aikaa on ollut puhetta, että erillinen prikaatinsa järjestettäisiin sellaiseksi. Mannerheimin esimies ja vanha ystävä, 8. armeijan komentaja kenraali Aleksei Brusilov, tarjosikin Mannerheimille yllättäen 12. ratsuväkidivisoonan väliaikaisen komennon keväällä 1915. Syynä oli edellisen komentajan kenraaliluutnantti Kaledinin haavoittuminen. Mannerheim epäröi jättämään oman prikaatinsa, mutta tarjouksesta ei voinut kieltäytyä. Niinpä Mannerheim otti komennon vastaan ja johti divisioonaa Itä-Galitsian taisteluissa keväällä 1915. Heinäkuussa hän sai pysyvän nimityksen ja oli divisioonan komentajana lähes koko loppupalveluksensa ajan.

12. ratsuväkidivisioonaan kuului kaksi prikaatia, jotka koostuivat kevyen ratsuväen rykmenteistä. Nämä olivat 12. Starodubin rakuunarykmentti, 12. Belgorodin ulaanirykmentti, 3. Orenburgin kasakkarykmentti sekä 12. Ahtyrskin husaarirykmentti. Viimeksimainittu oli Venäjän vanhimpia rykmenttejä, alunperin muodostettu vuonna 1651 kasakkarykmenttinä Ahtyrkan kaupungissa. Vuonna 1765 se uudelleenjärjestettiin husaarirykmentiksi, vuonna 1882 rakuunoiksi ja vuonna 1907 palautettiin jälleen husaareiksi. Tuolloin se sai kunniapäällikökseen suurruhtinatar Olga Aleksandrovnan, Nikolai II:n siskon, joka oli myös Mannerheimin hyvä ystävä. Suurruhtinatar Oiga toimi sairaanhoitajana sodan aikana ja kävi myös rintamalla tapaamassa husaarejaan. Myös Mannerheim oli heistä erityisen ylpeä.

6. ratsuväkiarmeijakunta (13.6.1917—21.9.1917)

Mannerheimin urakehitys 1910-luvulla oli varsin nopea aikalaisiin verrattuna. Kenraaliarvon saaminen jo alle 50-vuotiaana oli erittäin poikkeuksellista. Myös Mannerheimille tavanomainen hyökkäysten henkilökohtainen johtaminen oli ennenkuulumatonta Venäjän armeijan kenraalien keskuudessa. Voi kieltämättä todeta, että hän sai paljon huomiota, joka ei aina ollut myönteistä. Mutta hänellä oli myös vaikutusvaltaisia ystäviä ja suojelijoita, aina keisaria myöten, joten ura eteni loisteliaasti. Kaikki kuitenkin muuttui vallankumousvuonna 1917, sen jälkeen kun keisari Nikolai II luopui vallasta maaliskuussa.

Venäjän väliaikainen hallitus yritti ajaa liberaaleja uudistuksia, mutta samalla jatkoi yhä toivottomammiksi käyviä sotatoimia. Mannerheimin ystävä kenraali Brusilov oli myös uudistusten kannalta ja saikin nimityksen ylipäälliköksi kesäkuussa. Pian tämän jälkeen Mannerheim sai komentoonsa 6. ratsuväkiarmeijakunnan, joka muiden joukkojen mukana osallistui Brusilovin johtamaan kesäkuun hyökkäykseen. Mutta tässä vaiheessa armeijan moraali oli jo täysin rappiolla ja hyökkäys epäonnistui; Brusilov syrjäytettiin ylipäällikön paikalta vain kaksi kuukautta nimityksen jälkeen. Mannerheim jatkoi armeijakunnan komentajana vielä jonkin aikaa, vaikka hänkin valitti moraalin ehtymisestä. Kun uusi ylipäällikkö, konservatiivinen Lavr Kornilov yritti tehdä vallankaappauksen syyskuussa, Mannerheimin kerrotaan tukeneen tätä. Yritys kuitenkin epäonnistui ja hallituksen arvovallan mureneminen antoi bolshevikeille mahdollisuuden lisätä omaa valtaansa.

21. syyskuuta Mannerheim luopui komennostaan ja siirtyi Odessan sotilaspiirin reserviin sairauden johdosta. Vuoden lopussa hän palasi Helsinkiin, jo itsenäistyneen Suomen pääkaupunkiin. Viimeisen kerran Mannerheim kävi Venäjällä tammikuussa 1918 jättämässä eroanomuksensa Venäjän armeijasta.