MANNERHEIM-MUSEON UUDISRAKENNUS?

Alun alkaen 1873-74 rakennettu puuhuvila oli ajan hengen mukaisesti varsin koristeellinen. Kun kauppaneuvos Karl Fazer tarjosi 1920-luvun alkupuolella ”pystyyn lahonnutta Kaivopuiston villaa” kenraali Mannerheimille, tehtiin rakennuksessa huomattavat peruskorjaukset, josta aiheutuneet kustannukset kauppaneuvos otti vastattavakseen. Peruskorjauksen yhteydessä rakennus myös sai nykyisen arkkitehtonisen ilmeensä. Kauppaneuvos oli itse asiassa valmis purkamaan vanhan rakennuksen kokonaan ja rakentamaan sen tilalle uudenaikaisen kivitalon. Mielenkiintoista kyllä, Mannerheim ei innostunut ajatuksesta vaan nimenomaan halusi säilyttää alkuperäisen rakennuksen ilmoittaen asuvansa mieluummin vanhassa talossa.

Mannerheim sai vaikuttaa huomattavan paljon rakennuksessa nyt nähtävissä olevaan lopulliseen ilmeeseen sekä ulkona että sisällä yksittäisten huoneiden värisuunnitelmia myöten. Näin ollen varsinainen museorakennus, kahdessa kerroksessa sijaitsevat interiöörit ja niissä esillä olevat Marsalkan kodin esineet, joista koostuu nykyisen museon kulttuurihistorialliset kokoelmat, muodostavat yhdessä isäntänsä makumieltymyksiä ja esteettisiä käsityksiä heijastavan kokonaisuuden. Koti avattiin yleisön nähtäville vain joitain kuukausia Marsalkan poismenon jälkeen, ja myöhemmin samana vuonna marraskuusta 1951 alkaen. Se pysyi avoinna yleisölle varsinaisen museon ominaisuudessa.

Museomme toiminta on jatkunut Marsalkan kodissa tänä vuonna jo 70 vuotta. Museotoiminnan alkutaipale ”valkoisessa huvilassa” oli kuitenkin epävarmaa. Sitä varjosti erityisesti huoli vanhan puurakennuksen paloturvallisuudesta, mikä asetti koko museotoiminnan jatkamisen kyseenalaiseksi Marsalkan entisessä kodissa. Erityisesti museon perustamista ajava Mannerheim-säätiö murehti museokokoelmille mahdollisesti koituvaa tuhoa, jos tuli joskus saattaisi päästä valloilleen. Eikä heidän osoittamansa huoli ollut suinkaan aiheeton, sillä vuoden 1936 paloturvallisuuskatsauksessa sisäasianministeriö oli luokitellut rakennuksen kuuluvaksi alimpaan D1-kategoriaan.

Toinen tekijä, joka aiheutti lisähaasteita museotoiminnan suunnittelulle ja hankaloitti sen hoitoa systemaattisesti museoalan ammattimaisessa mielessä, oli museorakennuksen ja tontin omistussuhteisiin vaikuttavat seikat. Marsalkka ei nimittäin missään vaiheessa eläessään omistanut rakennusta ja tonttia itse vaan asui paikalla vuokralaisena ystävänsä Karl Fazerin omistaessa sekä tontin että siinä sijaitsevan talon. Mannerheimin menehdyttyä alkuvuonna 1951 vuokrasuhde jatkui, ja tästä eteenpäin sitä jatkettiin aina vuosi kerrallaan, mistä luonnollisesti aiheutui museon toiminnalle pätkittäisyyden ja väliaikaisuuden tuntu.

Edellisten käytännöllisten seikkojen lisäksi oli vielä kolmas tärkeä tekijä, johon museon toimintaa ylläpitävässä säätiössä kiinnitettiin huomiota. Suuri yleisö osoitti nimittäin valtaisaa kiinnostusta Mannerheimin elämäntyötä ja hänen kotiaan kohtaan. Marsalkan kodin avautuminen yleisölle keväällä 1951 aiheutti todellisen yleisöryntäyksen. Paikalla kävi ensimmäisen vuoden aikana lähes 100.000 vierailijaa, ja museon varsinaisena ensimmäisenä toimintavuotena 1952 kävijöitä oli edelleen yli 60.000. Mannerheim-museo oli siis tuon aikaisen Helsingin suosituin vierailukohde. Lisäksi museo sai jatkuvasti ottaa vastaan tiedusteluja ja huolestuneita yhteydenottoja museon toiminnan jatkuvuudesta ja museokokoelmien turvallisuudesta. Keskustelua museon kohtalosta käytiin vilkkaasti myös lehtien palstoilla ja yleisönosaston kirjoituksissa.

Nämä kaikki tekijät vaikuttivat siihen, että jo varsin varhaisessa vaiheessa museon perustamisen jälkeen syntyi Mannerheim-säätiössä ajatus kartoittaa mahdollisuuksia rakentaa Marsalkan elämäntyölle omistettu kokonaan uusi ja erillinen museorakennus. Uudisrakennukseen otettaisiin mukaan osia vanhasta rakennuksesta, tietyt huonekokonaisuudet sellaisenaan ja tietenkin museon kaikki kokoelmat. Säätiön toiveena oli voida sijoittaa uusi museorakennus jonnekin Marsalkan kotina 26 vuotta toimineen talon läheisyyteen Kaivopuistoon, josta aloitettiin etsimään sopivaa tonttia. Näine aatoksineen säätiö lähestyi Helsingin kaupunginhallitusta elokuussa 1953 kirjeellä, jossa esitettiin perustelut uuden museorakennuksen tarpeelle ja sen sijoittamiselle kaupungin omistamalle tontille no. 5, korttelissa no. 199. Kyseessä on nykyisen Laivasillankadun ja Itäisen Puistotien kulmaus.

Tämän päivän suurten julkisten rakennushankkeiden yhteydessä huomiota kiinnitetään yleensä eniten rakennusten vaikutukseen ja istuvuuteen ympäristöönsä, niiden arkkitehtuuriin ja hankkeita varten järjestettyihin arkkitehtuurikilpailuihin. Mannerheim-museon kohdalla suurta intressiä ei kuitenkaan kohdistunut varsinaisen rakennuksen arkkitehtuuriin, tosin säätiön papereissa esiintyy kirjattuna toive siitä, ettei rakennus edustaisi uusasiallista suuntausta (ensimmäisen maailmansodan jälkeinen funktionaalinen ja uusklassinen rakennustaide).

Kirjeessään Helsingin kaupungille tontin järjestämiseksi Mannerheim-säätiö kuvailee museon uudisrakennusta laatusanoilla pienehkö, matala ja kaunistyylinen. Vuotta myöhemmin, 1954, säätiön rakennustoimikunta antoi jo varsin pitkälle viedyt huonekohtaiset suunnitelmat arkkitehti Pekka Saaremalle, jotta tämä voisi laatia ehdotuksensa uudesta museorakennuksesta, jonka tilatarpeeksi oli arvioitu noin 500 m². Saarema, joka suunnitteli paljon rakennuksia muun muassa paperiteollisuudelle, oli tarjoutunut laatimaan uuden museorakennuksen suunnitelmat korvauksetta.

Varsinkin kulttuurialan rakennushankkeissa kiitollisen kiistelykohteen tarjoaa luonnollisesti projektin kustannukset. Mannerheim-museon uudisrakennusprojektin kustannusarvio oli 14.4.1953 kirjattujen laskelmien mukaan 30.000.000 miljoonan silloisen markan suuruinen. Kustannuksia kohottaviin vaikutuksiin arvioitiin mukaan muun muassa tontin sijainti ja muoto, jotka edellyttivät tietyntasoista julkisivukokonaisuutta. Lisäksi katsottiin uuden museorakennuksen tarvitsevan Marsalkkaa esittävän veistoksen tai muun suurehkon taideteoksen, joka sijoitettaisiin museon halliin. Koska tarjolla ei ollut valmiina tähän tarpeeseen sopivia teoksia, kyseinen taideteos olisi tilattava ja teetettävä.

Kustannuksia pyrittiin alentamaan, ja ajatuksena oli ottaa vastaan rakennusmateriaalilahjoituksia ja supistaa sopiviksi arvioiduin kohdin museon näyttelykokonaisuutta. Tavoitteeksi muodostui toteuttaa jonkinlainen ”minimimuseo” tinkimättä kuitenkaan sisällöstä. Huomattava säästökohde löytyi museon aulaan suunnitellun taideteoksen jättämisestä pois ja sen korvaamisesta Marsalkan elämäntyötä esittelevällä filmillä. Kaikkineen budjetista saatiin nipistettyä useampia miljoonia markkoja näillä toimenpide-ehdotuksilla.

Heti hankkeen tultua julkisuuteen ja ennen kuin budjettia oli edes laadittu, sai säätiö yllättävältä taholta yhteydenoton ja kädenojennuksen rahoituksen järjestämiseksi. Nimittäin vuonna 1952 tarjoutuivat sodassa vapaaehtoisina toimineet ruotsalaiset järjestämään kotimaassaan varainkeruukampanjan uutta museorakennusta varten. Rahainkeruuta ei kuitenkaan vielä tuolloin päätetty lähteä toteuttamaan, sillä säätiössä ajankohdan katsottiin olevan liian aikainen sitä varten. Nyt onkin mielenkiintoista pohtia, miten paljon ruotsalaisia olisi mahdollisesti inspiroinut rahalahjoituksen antaminen suomalaiselle museolle, ja mikä olisi toiminut heidän motiivinaan?

Uuden museorakennuksen rinnalla oltiin alusta alkaen elätetty harrasta toivetta siitä, että museotoimintaa voitaisiin jatkaa tulevaisuudessakin Marsalkan kotina toimineessa rakennuksessa. Paloturvallisuuden parantamiseen oli ryhdytty 1953 kevättalvella, ja rakennuksen sähköjohtoja uusittiin samana vuonna. Autenttisen tunnelman menettäminen, alkuperäisen sisällön ja kokonaisuuden hajottaminen kuitenkin puhututti suuressa määrin suomalaisia, joten säätiöön kohdistui paineita löytää ratkaisu museon toiminnan jatkamiseksi alkuperäisessä rakennuksessa.

Museon ensimmäinen intendentti Osvald Rafael Bäckman, joka oli toiminut Marsalkan adjutanttina 1942-46, sai tehtäväkseen käydä kartoittamassa ruotsalaisten museoammattilaisten näkemyksiä uudisrakennushankkeesta ja siihen liittyvistä suunnitelmista. Ruotsalaisten museoiden, joihin kuuluivat Nordiska museet, Historiska museet ja Stockholms stadsmuseum, mielipiteet puolsivat kaikki yksimielisesti museotoiminnan jatkamista alkuperäisessä miljöössä ja rakennuksessa. Ruotsalaisten museokollegojen mukaan museon ympäristö, kiinteistö ja esineet yhdessä muodostivat toisiaan täydentävän kokonaisuuden, joka ehyenä parhaiten säilyttää ja välittää alkuperäisen kulttuurihistoriallisen merkityksensä ja arvonsa. Uudisrakennuksen sijaan tulisi panostaa museorakennuksena toimivan talon kunnon kohentamiseen museotoiminnan kannalta optimaaliseksi ja paloturvallisuuden päivittämiseen silloisten vaatimusten tasolle.

Uudisrakennushanke raukesi lopulta, kun löydettiin kaikkia osapuolia tyydyttävä ratkaisu museon tonttikysymykseen. Säätiön valtuuskunta teki keväällä 1955 Helsingin kaupungille ehdotuksen edellä mainitun Kvarnbackenin tontin ostamisesta ja sen vaihtamisesta museon tarpeisiin riittävään osuuteen Fazerin perikunnan omistuksessa olevasta tontista, jolla museona toimiva rakennus ja Mannerheimin koti sijaitsi. Niin ikään tontilla sijatiseva Marsalkan kotina toiminut rakennus ostettiin ja se siirtyi säätiön hallintaan. Museon kokoelmat muodostava kodin irtaimisto oli jo museota perustettaessa ostettu isänsä perineiltä tyttäriltä, Anastasie ja Sophie Mannerheimilta.

Museoina toimivien rakennusten ensisijainen tehtävä on turvata museon asianmukainen toiminta ja kokoelmat kaikilla eri osa-alueilla ajanmukaisten tilojen ja teknologian avulla. Suunnitelmat Mannerheim-museona toimivasta uudisrakennuksesta perustuivat näihin pragmaattisiin seikkoihin ja tosiasialliseen huoleen kokoelmien turvallisuudesta. Kokonaisuutena hanke uudisrakennuksesta vaikuttaa olleen varsin maltillinen ja asettui sodanjälkeisen ajan mittakaavaan sopivan ja inhimillisen kokoisena projektina. Museokonseptien ja vau-arkkitehtuurin aika ei vielä ollut saapunut. Suunnitelmista ei liioin löydy sankaripalvontaan viittavia ajatuksia. Tästä kertoo muun muassa uudisrakennukseen suunnitellun taideteoksen korvaaminen filmiesityksellä, mikä oli ajankohdan huomioon ottaen raikas, jopa rohkea ehdotus ja myös museopedagogisesti oivaltava.

Ehkä mielenkiintoisinta on se, millainen konsensus oli vallalla museotoiminnan jatkamisesta Marsalkan Kaivopuiston kodissa. Säätiön vuosikertomuksissa, kirjeenvaihdossa ja muussa ulkopuolisille tahoille suunnatussa viestinnässä nousee taajaan esiin käsitys siitä, miten ainutlaatuinen Mannerheim-museo on, eikä ainoastaan siinä asuneen henkilön takia vaan myös sen osatekijöiden, rakennuksen, ympäristön ja kokoelmien muodostaman kokonaisuuden vuoksi. Niissä kaikissa oli sen entisen asukkaan jälkeensä jättämä leima, joka auttamatta olisi kärsinyt siirtämisestä uuteen museorakennukseen.

Säätiön, muiden hankkeessa mukana olleiden tahojen ja tavallisten suomalaisten vankka yksimielisyys halusta säilyttää museo Marsalkan alkuperäisessä kodissa on ollut museotoiminnan alkuvaihetta sävyttävä tekijä. Se on seikka, joka kertonee jotain sodanjälkeisen Suomen hengestä. Vanhan rakennuksen ja autenttisen kodin säilyttäminen sellaisena kuin se Marsalkan siellä eläessä oli ollut, koettiin tärkeimmäksi seikaksi. Ne, jotka ovat museossamme vierailleet, tunnistavat varmasti sen erityisen laadun ja tunnelman, joka museon aikakoneeseen astuttaessa tervehtii vierasta jo eteisessä. Tämä kaikki onnistuttiin säilyttämään alkuperäisessä muodossaan usean vuoden työn ja moninaisten käänteiden jälkeen. Sen sijaan, että meillä tänä päivänä olisi erillinen museo, joka esittelisi henkilöä, tämän elämää ja kotia, meillä on jäljellä hänen alkuperäinen kotinsa, joka toimii museona.