MANNERHEIM JA SKOROPADSKI
– keisarin miehet, itsenäisyyden edistäjät
Alex Kransman, museon opas ja museomestari
19.5.2023
Yksi Gustaf Mannerheimin tunnetuista ystävistä oli Pavlo Skoropadski, ukrainalainen aatelismies, joka palveli Venäjän keisarillisessa armeijassa ja oli sittemmin itsenäisen Ukrainan hallitsija. Mannerheimin ja Skoropadskin elämät ja urat olivat monelta osin samankaltaisia, kunnes molempien eteen tuli merkittävä valinta, joka vaikutti ratkaisevasti kunkin kansakunnan tulevaisuuteen.
Pavlo (venäläisittiäin Pavel) Skoropadski syntyi 15. maaliskuuta 1873 vanhaan ukrainalaiseen aatelissukuun. Suvun nimekäs edustaja, Ivan Skoropadski, johti Pietari Suurelle uskollisia kasakoita Pultavan taistelussa ja oli Zaporozhjen sotajoukon hetmani vuosina 1708—1722. Pavlon isä Petro Skoropadski palveli Chevalier-kaartissa everstinä ja oli aatelismarsalkka, aatelissäädyn aluejohtaja. Isä kuoli Pavlon ollessa vasta 12-vuotias, mutta toisin kuin Mannerheimien kohdalla, Skoropadskin suku oli varakas ja Pavlon elämään ei tullut suuria muutoksia. Hän aloitti 13-vuotiaana opiskelun Paashikoulussa, josta valmistui seitsemän vuotta myöhemmin; myös Mannerheim alunperin toivoi pääsevänsä samaan kouluun siinä kuitenkaan onnistumatta. Valmistuttuaan Skoropadski aloitti palveluksen Chevalier-kaartissa, kaksi vuotta Mannerheimin jälkeen.
Chevalier-kaartin palveluksen aikana Mannerheim ja Skoropadski tutustuivat ja ystävystyivät. Molemmat osallistuivat Nikolai II:n kruunajaisiin vuonna 1896 etualapaikoilla, loiston keskellä ja valtakunnan nähtävänä. Hieman vanhempana ja kokeneempana Mannerheim sai ylennykset ensimmäisenä, mutta Skoropadski seurasi pian perässä – molemmat saivat ensin luutnantin ja sitten ratsumestarin arvon. Skoropadski osallistui Venäjän-Japanin sotaan kasakkajoukoissa, joskin rintamalle hän lähti heti sodan alussa, kun taas Mannerheim vasta myöhemmin. Sodan jälkeen molemmat saivat ylennyksiä – vuonna 1910 Skoropadskista tuli 20. Suomen rakuunarykmentin komentaja ja vuonna 1912 kenraalimajuri keisarin seurueessa, samaan aikaan kuin ystävänsä Mannerheim.
Ensimmäisessä maailmansodassa Skoropadski oli Henkikaartin ratsurykmentin komentaja ja osallistui hyökkäykseen Itä-Preussiin. Sodan loppuvaiheessa sekä Skoropadski että Mannerheim olivat kenraaliluutnantteja ja armeijakunnan komentajia. Molemmille tuli järkytyksenä vallankumous ja keisarin luopuminen vallasta, ja molemmat enemmän tai vähemmän kannattivat konservatiivisen kenraalin ja ylipäällikön Lavr Kornilovin linjaa. Vasta lokakuun 1917 vallankumouksen jälkeen heidän tiensä erkanivat.
Marraskuussa 1917 Ukrainan keskusrada (edustuselin, joka perustettiin jo maaliskuussa) otti vallan ja julisti Ukrainan kansantasavallan. Keskusradan kokoonpano oli valtaosin vasemmistolainen ja sosiaalidemokraattinen. Pavlo Skoropadski, tuolloin ukrainalaisista koostuneen armeijakunnan komentaja, tunnusti keskusradan vallan, vaikka oli poliittisesti vastakkaisella puolella. Jo aiemmin samana vuonna hän kirjoitti vaimolleen, että haluaa ”tulla ukrainalaiseksi”. Kun venäläisten bolševikkien joukot alkoivat tunkeutua Ukrainaan tukeakseen samanmielisiä, Skoropadski nimitettiin Ukrainan länsipuolen joukkojen ylipäälliköksi, vaikka keskusrada näkikin hänet keisarikunnan palvelijana ja potentiaalisena kilpailijana. Skoropadski nautti kuitenkin kasvavaa suosiota kansan ja armeijan keskuudessa, mikä edelleen heikensi hänen välejään tasavallan hallintoon. Lopulta hallinto jätti armeijan huollon lähes heitteille, minkä seurauksena Skoropadski erosi tehtävistään vuodenvaihteessa ja armeija hajosi nopeasti sen jälkeen. Tammikuussa 1918 bolševikit valloittivat jopa Kiovan, mutta kuukautta myöhemmin Saksan ja Itävalta-Unkarin joukot etenivät Ukrainaan ajaen bolševikit pois.
Skoropadskin asema juuri itsenäistyneessä Ukrainassa oli jossain määrin käänteinen Mannerheimin asemaan Suomessa. Skoropadski oli laajalti tunnettu ja kunnioitettu, mutta välit vasemmistolaiseen hallintoon olivat huonot, eikä hän voinut pitää armeijaa kasassa. Mannerheim sen sijaan oli melko tuntematon Suomessa, mutta sai senaatin luottamuksen ja onnistui luomaan yhtenäiset ja toimivat asevoimat. Molemmilla oli eräänlaisena taakkana palvelus keisarin armeijassa, mikä sai monet epäröimään heidän todellisia päämääriään. Ja lopulta molemmat saivat tarpeellista tukea Saksan joukoilta punaisia vastaan – joskin Ukraina viljantuottajana oli Saksalle huomattavasti tärkeämpi kuin rajamaa-Suomi.
Saksan miehitettyä Ukrainan Skoropadski asettui johtamaan maan oikeistolaisia piirejä, jotka toivoivat muutoksia maan poliittiseen suuntaukseen. Huhtikuussa 1918 keskusrada hajotettiin saksalaisten tuella ja Skoropadski julistautui Ukrainan valtakunnan hetmaniksi, käytännössä kaikkea valtaa pitäväksi puolimonarkistiseksi diktaattoriksi. Hänen johdollaan aloitettiin poliittisten vastustajien vainot, tuettiin suuromistajia ja vahvistettiin armeijaa. Poliittisesti ja sotilaallisesti Skoropadski jatkoi vanhan keisarikunnan tiellä, ja Ukrainasta tuli monen bolševismia vastustavan turvapaikka. Skoropadski näytti tukeneen yhtenäisen Venäjän kannattajia eikä varmasti olisi ollut pahoillaan, mikäli keisarikunta olisi saatu palautettua. Mutta samalla hän edisti ukrainalaista kulttuuria ja kieltä, tuki koulutusta ja kansallisen historian opetusta.
Syksyllä 1918, keskusvaltojen lähestyessä häviötä maailmansodassa, Skoropadski yritti luoda yhteyksiä ympärysvaltojen kanssa. Hän kuitenkin edelleen edisti suuren yhtenäisen Venäjän palauttamista, mikä romahdutti hänen kannatustaan ukrainalaisten kansallismielisten, sotilaiden ja älymystön keskuudessa. Saksan antautumisen jälkeen Ukrainassa nousi kapina hetmania vastaan ja joulukuussa Direktoria, kapinallisten tasavaltalaisten hallinto Symon Petljuran johdolla suisti Skoropadskin vallasta. Skoropadski lähti Kiovasta vetäytyvien saksalaisjoukkojen mukana. Loppuelämänsä hän asui maanpaossa Berliinissä, jossa kuoli huhtikuussa 1945 haavoituttuaan ilmapommituksissa.
Toisin kuin Skoropadski, Mannerheim ei ollut saksalaismielinen ja tämä oli osasyynä siihen, että hän joutui väistymään johtoasemastaan sisällissodan päätyttyä. Myös Suomessa kaavailtiin monarkistista hallintoa siihen asti, kunnes Saksa hävisi sodan. Mannerheim palasi valtion johtoon vuonna 1919 jo huomattavasti rauhallisemmissa olosuhteissa omilla ansioillaan, ilman vieraan vallan tukea. Samoin kuin Skoropadski, myös Mannerheim käytti keisarikunnan malleja valtionjohdossa ja varmasti myös mietti mahdollisuuksia bolševikkien kukistamiseen ja keisarikunnan palauttamiseen. Heinäkuussa 1919 hän oli myös saman valinnan edessä kuin ystävänsä vuotta aikaisemmin – käyttäisikö voimaa vallan ottamiseen ja siten varmistaakseen omien suunnitelmien toteutumisen? Mannerheim valitsi toisin kuin Skoropadski ja väistyi valtionhoitajan tehtävistä, varmistaen demokraattisen vallanvaihdon Suomessa.
Mannerheim ja Skoropadski jatkoivat yhteydenpitoa vielä myöhemminkin ja jopa tapasivat vuonna 1932 Mannerheimin Saksan-vierailun aikana. Skoropadski piti edelleen itseään maanpaossa olevana Ukrainan hetmanina ja elätteli toivoa, että Ukraina voisi vielä vapautua bolševikkien vallasta sekä luoda hyvät suhteet Suomeen. Suomen ja Ukrainan asema suhteessa Venäjään näkyy varsin hyvin Mannerheimin ja Skoropadskin toiminnassa, heidän valinnoissaan ja virheissään, sekä maiden historian käänteissä. On olemassa tietynlaisia yhtäläisyyksiä ja myös paljon eroja.
Viime vuoden tapahtumien valossa on ilmeistä, että Ukrainan geopoliittinen asema, kuten Suomenkin, on ollut ja on edelleen historian suuntaa määrittävä tekijä. Siksi myös Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi mainitsi talvisodan ja Mannerheimin nimen vieraillessaan Helsingissä 3. toukokuuta 2023.