MANNERHEIM JA LENIN SUOMEN HISTORIAN HERRAHISSISSÄ

Laura Kolbe, professori, Helsingin yliopisto
17.8.2020

 
Kun aloitin Mannerheim-museon intendenttinä nuorena maisterina ja väitöskirjatutkijana vuonna 1983, elettiin vielä kylmän sodan jälkilöylyissä. Neuvostoliitto oli vahvasti olemassa. Suuri ja mahtava neuvostoliittolainen kertomus säteili voimalla Suomen historian kertomuksiin. Omasta kotikaupungistani Helsingistä oli 1960-luvulta lähtien tehty Leninin kaupunki. Oli paljastettu useita muistolaattoja, vietetty Leninin syntymän 100-vuotisjuhlaa (1970) ja nimetty keskeinen puisto vallankumoussankarin mukaan. Tuntui siltä, että historian herrahississä Lenin oli huipulla ja Mannerheim pohjalla.

Ilokseni sain huomata, että näin ei ollut. Mannerheim ei ollut lähelläkään pohjaa. Hän oli välikerroksissa, odottamassa uutta nousua. Kun aloitin museossa, Lenin oli tapetilla ja neuvostoturistit suuntasivat Tampereelle, Lenin-museoon. Kalliolinnantiellä oli hiljaisempaa, mutta ovi kävi tiheään viikonloppuisin, kun kotimuseo oli auki. Kanta-asiakkaat olivat harvassa. Tutustuin koko joukkoon Mannerheim-keräilijöitä, joille Marski oli elämää suurempi asia. He viihtyivät museossa tunteja ja olivat oman alansa asiantuntijoita. Sitten oli vastakkaisia voimia: perikuntia, jotka halusivat luopua vanhempien tai isovanhempien muistoesineistä: M-aiheisista tyynyistä ja seinätauluista, ristipistotöistä, korteista ja kuvista. Valikoimaa oli loputtomasti, mikä vei pohtimaan teemaa Mannerheim myyttinä.

Vakivieraista kärkiryhmän muodostivat sotaveteraanit järjestöineen. Sain tutustua moniin merkittäviin sodan käyneisiin miehiin, kärjessä jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth. Puolustusvoimat vaali tiivisti suhteitaan museoon, ja toi korkeita vieraitaan tutustumaan entisen ylipäällikön elämäntarinaan, marsalkansauvoihin, univormuihin ja kunniamerkkeihin. Niin, kunniamerkit ja univormut. Nuoren naistutkijan oli pakko oppia ja omaksua yhtä ja toista upseerin vaatekäsityksistä, kotimaisista ja eurooppalaisista kunnia- ja arvonmerkeistä. Avautui maailmoja, joiden uskoin jo kadonneen. Turha toivo.

Opin pian, että tämä maailma on lavea ja harrastajia satamäärin, nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, jotka vannoivat Mannerheimin nimeen. Sain torjua useamman maakunnan miehen, joka halusi lainata tiluksilleen kesänäyttelyyn jotain mannarheimiaanaa… Lisäksi, kuten museossa opin, Mannerheim ei ollut ”vain” sotilas, vaan hänen inhimillinen kiinnostuksensa suuntautui lukuisiin asioihin. Mannerheimin ja hänen sukupiirinsä kautta voidaan kirjoittaa paisti sotilaallisuuden, niin myös valtiomiestyön, teollisuuden, tieteen ja tutkimuksen, ruokakulttuurin, sairaanhoidon ja 1800-luvun porvarillisen boheemisuuden historiaa. Marsalkka itse harrasti mitä moninaisimpia asioita, ratsastusta, valokuvausta, golfia, gastronomiaa.

Museota hoiti asiallisesti ja talon hyvässä hengessä rouva Kerstin Malm, joka myös asui talossa. Oppaat olivat kooste Helsingin yliopiston historianopiskelijoita ja vanhempia, opaskokeneita helsinkiläisrouvia. Molemmille ryhmille työ Mannerheim-museossa oli kunnia-asia. Intendentti hoiti byrokratiaa maanantaisin ja opasti tarvittaessa korkeita vieraita. Asiantuntijapalvelut kuuluivat asiaan, samoin vastuu kiinteistönhoidosta, joka omana aikanani siirrettiin osaavan rakennusmestarin hoidettavaksi. Kokoelmienhoito alkoi 1980-luvulla valokuvien järjestämisellä ja on sittemmin jatkunut tauotta.  

Intendenttivaiheen loppupuolella museotrafiikki vilkastui, ja vieraita alkoi saapua rautaesiripun toiselta puolelta. Tyhmempikin ymmärsi, että maailma oli muuttumassa ja Eurooppa avautumassa. Mannerheim alkoi nousta herrahississä ja Lenin alkoi vajota. Yleinen kiinnostus kasvoi. Huippua edusti Helsingin yliopiston Studia Generalia –luentosarja, jonka teemana keväällä 1992 oli yksinkertaisesti Mannerheim. Luennoin yhdessä kirjailija Veijo Meren kanssa. Meren Mannerheim-kirja oli juuri ilmestynyt ja itse tutkin sillä hetkellä 1950-luvun ylioppilaspolitiikkaa ja Mannerheim-kulttia. Porthanian isoon luentosaliin oli ahtautunut satoja ihmisiä, usea joutui istumaan rappusilla penkkien täytyttyä. Tunnelma oli tiheä ja herkkä, monella vanhemmalla kuulijassa oli kädessään nenäliina. Emotionaaliset Mannerheim-padot alkoivat purkautua samalla hetkellä, kun Neuvostoliitto lakkasi olemasta.

Museovuodet kasvattivat ymmärtämään Mannerheimia ja tämän elämää, toimia ja persoonaa. Mutta tutkijan osaamispakettiin tarttui rutkasti muutakin ajateltavaa ja paljon työkaluja. Opin kosolti historian kerrostumista, näkyvistä ja näkymättömistä. Sain tutustua maailmoihin, jotka eivät olleet tuttuja… tai nykykielellä: astuin oman kuplani ulkopuolelle. Jouduin paneutumaan sota- ja suurmieshistoriaan ja –tutkimukseen, pohtimaan historian poliittisuutta, henkilöhistorian arvaamattomuutta ja kansallisen historiankirjoituksen suuntautumisia. Aloin kiinnostua sodan kulttuurisista vaikutuksista ja (sotiin liittyvästä) muistamisen historiasta meillä ja muualla.

Intendenttikauteni päättyi 1990-luvun alussa. Sittemmin olen saanut toimia Mannerheim-asiantuntijana ja oppaana. Olen luennoinut ja opettanut Suomen Marsalkasta eri yhteyksissä kotimaassa ja maailmalla, ollut median käytettävissä ja kommentaattorina, kun Marskin ympärillä kuohuu. Olen järjestänyt Mannerheim-henkisiä illanviettoja ja kuvaelmia ja kirjoittanut kulttuurihistoriallisen keittokirjan Mannerheimin sisarpiirin ruokaharrastuksista. Kysyntää on koko ajan. Mannerheim ei tyhjene, vaan jokainen aikakausi tulkitsee miestä omassa kontekstissaan.

Kokemuksista kiinnostavin oli päästä seuraamaan Mannerheim-filmin valmistumista, ja tutustua tahoihin, jotka elokuvahanketta ajoivat. Alustin Mannerheimista ohjaaja Renny Harlinille ja kuvausryhmälle yhdessä legendaarisen kustantaja Heikki Reenpään kanssa pienessä seminaarissa. Reenpää oli saanut sota-aikana toimia Mannerheimin autokuljettajana ja minä korostin Mannerheimia oman ajan kontekstissaan. Niitä painotin Helsingin Sanomien kulttuuriraadin Mannerheim-elokuvaan liittyvässä kyselyssäkin (11.12.2008): ”On tietysti makuasia, miten Mannerheimia elokuvan keinoin tulkitaan. Nähdäänkö hänessä action man, vai tapakulttuurista kiinni pitävä korea aristokraatti? Vai edustaako hän ajassaan liikkuvaa, siihen omilla edellytyksillään sopeutuvaa, mutta paikoin ristiriitaista henkilöä? Mannerheim ei taivu nykyajan toimintaelokuvan sankariksi; sen sijaan hänessä on aineista eurooppalaisten murrosten tulkiksi.”

Jotain tuli opittua museonjohtajan pestissä!