KUKA MUISTAA MATTHIAS CALONIUSTA?

Ihmisikään suhteutettuna ei ole kovinkaan kauan ajasta, jolloin Gustaf Mannerheimin kuva riippui ehkäpä joka toisen suomalaiskodin seinällä. Maata jakaneen sisällissodan ristiriitaisesta voittajasta, joka kirkkain numeroin hävisi Suomen ensimmäiset tasavallan presidentin vaalit, oli vain parissa vuosikymmenessä kohonnut kansakuntaa yhdistävä valtiomieshahmo. Mannerheimista on sanottu, ettei viime sotiemme aikana kukaan toinen aikalainen olisi juuri tässä symbolisessa merkityksessä voinut olla hänen sijassaan. Niin valtava häneen kohdistunut luottamus oli, ja niin suureksi kasvoi Mannerheimin auktoriteetti myös muodollisista virka-asemista riippumatta.

Ehkä varsinkin hädän hetkellä meillä ihmisisillä on taipumus hakea turvaa arjen yläpuolelle kohottautuvista hahmoista. Osin valtiollisen propagandan, osin voimakkaan persoonallisuutensa ja julkikuvansa tietoisen hallinnan vaikutuksesta Mannerheimista tuli tämän ajan perspektiivistä tarkasteltuna jopa hämmästyttävän ikoninen suomalaisuuden keulakuva. Kärjistetysti voisi jopa sanoa, ettei aina tuntunut olevan selvää, kumpi Jumalan ja Mannerheimin välisessä hierarkiassa oli etusijalla. Kuollessaan Suomen marsalkka joka tapauksessa oli historian vaikuttaja, jonka tuskin voitiin ajatella unohtuvan.

Mutta voisiko Mannerheimin muotokuvan tänään ajatella yhtä monen kodin seinälle tässä maassa? Tai voisiko niin tehdä yhdenkään lähihistoriamme tai nykyhetken keskeisen vaikuttajan kohdalla? Tuskin.

Pääministerin tai edes tasavallan presidentin muotokuva useimpien suomalaiskotien seinillä tuntuu nyt jo ajatuksena varsin kaukaiselta. Valtionvirastoissa tämä traditio toki jatkuu valtionpäämiehen osalta, mutta se liittyykin aivan toiseen, virallisten hallitsijamuotokuvien pitkään kaanoniin.

Yhtenäiskulttuurin murros, tai pikemmin murtuminen, ei ehkä enää ylipäänsä mahdollista Mannerheimin kaltaisia kansakuntaa läpileikkaavia hahmoja. Myös julkisuus on Mannerheimin ajoista merkittävästi muuttunut. Nykyisten poliittisten tai muiden keskeisten vaikuttajiemme on hyvin vaikeaa säilyttää yksityisyyden verho, joka rajaisi eroa julkisen toiminnan ja henkilökohtaisen elämän välillä. Tietysti voi kysyä, onko sellaista eroa todella olemassa. Vaikka jo Mannerheim tapasi usein hoitaa kaikkein henkilökohtaisimmat asiansa Suomen ulkopuolella, oli tämä erittely suhteessa mediaan hänen aikanaan kuitenkin mahdollista tehdä. Tämä osaltaan selittää Mannerheimin henkilöhahmon kiinnostavuutta vielä puolitoista vuosisataa syntymänsä jälkeen. Läpikirjoitettunakin Mannerheim on edelleen täynnä kysymyksiä.

Mannerheim lenkkinä suurmiesten ketjussa

Oikeastaan on varsin jännittävää, että Mannerheimin ympärille muodostui voimakas henkilökultti siitä huolimatta, että hänet koettiin hyvin ristiriitaisena hahmona jo omana elinaikanaan. Liian venäläinen, tai ei kyllin suomalainen, turhan yläluokkainen, liiaksi konservatiivi, yksipuolisesti oikeistolainen, kaukonäköinen diplomaatti, alaisilleen hankala sotilasjohtaja, oman maineensa vaalija, sankari, pelastaja, vapauttaja, lahtari. Eino Leinon sanoin jopa kansakunnan rakkauden kukkanen. Kaikki nämä ovat Mannerheimin nimeen vaihtelevin perustein liitettyjä määreitä, ja listausta voisi jatkaa loputtomiin.

Julkiset vaikuttajayksilöt ovat toki kaikkina aikoina herättäneet tunteita. Heidän maineensa ja jälkimaineensa ovat usein jatkuvalla vuoristoradalla ajan hengen ja historiantulkintojen vaihdellessa. Lopullista asemointia aikakirjoihin ei koskaan löydy, eikä voikaan löytyä, sillä muisti on jatkuvasti uudistuva prosessi paitsi yksilö- myös yleisellä, julkisella, tasolla.

Mannerheim oli itsekin kiinnostunut tästä suurmieskulttuurista. Puhuessaan Helsingin yliopiston 300-vuotisjuhlassa syyskuussa 1940 hän nosti esiin Porthanin, Caloniuksen, Runebergin, Lönnrotin, Snellmanin ja Topeliuksen sarkoja raivanneet hahmot. Eräässä kuuluisimmista puheistaan, Lützenin taistelun 300-vuotisjuhlassa pidetyssä, Mannerheim tarkoin harkituin sanamuodoin alleviivasi Kustaa II Adolfin merkitystä Suomen kansan historiassa. Mutta moniko tänä päivänä osaa asettaa Ruotsin valtakunnan hallitsijat tai suomalaisen sivistyselämän vaikuttajat oikeaan ajalliseen kontekstiin? Kuka muistaa tuota Mannerheimin mainitsemaa professori, valtioneuvos, prokuraattori Matthias Caloniusta, jota on pidetty Suomen kuuluisimpana juristina?

On syytä korostaa, ettei unohdus useinkaan liity suuren panoksensa yhteiskunnalle antaneiden yksilöiden saavutuksiin sinänsä, vaan se kertoo lähinnä kollektiivisen muistimme suhteellisesta lyhyydestä.

Mannerheim oli hyvin tietoinen omasta asemastaan, ja hänen tiedetään usein arvioineen toimintaansa nimenomaan jälkimaineensa kannalta. On sanottu, että hänestä tässä mielessä tuli osittain maineensa vanki. Kansakunnan isähahmon painavan viitan arvokas kantaminen tarkoitti jatkuvaa etäisyyden pitämistä muihin, ja siksi vanhenevan marsalkan viimeiset vuodet olivat aika yksinäisiä. Tätä hän joskus valitteli jopa palveluskunnalleen Kaivopuiston huvilassa.

Jos Mannerheim unohtuu, mikä on museon tehtävä?

Mannerheim-museon 70-vuotismerkkivuosi, ja osaltaan myös tänä syksynä käynnistynyt uuden museonjohtajan rekrytointiprosessi on antanut aiheen uudelleen pohtia museon olemusta ja tulevaisuutta. Sitä, miten museo pystyy vastaamaan niiden kävijöiden tarpeisiin, jotka eivät enää hahmota Mannerheimia historiallisessa kontekstissa. Mitä enemmän ajallista etäisyyttä historian tapahtumiin ja niihin vaikuttaneisiin henkilöihin tulee, sitä selvemmin nämä hiljalleen luisuvat tietoisuutemme ulkokehälle.

Museon avautumista seuranneina 1950-luvun vuosina kävijämäärä oli jatkuvasti useita kymmeniä tuhansia henkilöitä vuosittain. Mannerheimin muisto oli ihmisillä tuoreina mielessä, häneen edelleen liittyi ajankohtaisuutta ja usein myös omakohtaisia kokemuksia. Varmasti yleisöryntäystä selittää myös silkka uteliaisuus: millaisessa kodissa tämä kaikkien tietämä, joskin harvojen tuntema suurmies oikein asui?

Vaikka yhteiskunnallinen asema ja siihen liittyvät kunnianosoitukset sekä konkreettisen muodollisessa että semioottisessa merkityksessä olivat Mannerheimille tärkeitä, ei hänen yksityisen kotinsa järjestäminen julkiseksi museoksi ollut marsalkan ajatuksissa. Jälkiviisaana voi kuitenkin sanoa, että Mannerheim-säätiön jo varhain tekemä kiinteistön ja irtaimiston museoimispäätös nimenomaan alkuperäisessä miljöössä, on ollut yhteistä kulttuuriperintöämme rikastuttava ja sikäli kaukonäköinen. Museon toimintakenttä kuitenkin muuttuu sitä mukaa, kun talon entisen asukkaan elämänvaiheet hämärtyvät uusien sukupolvien silmissä.

Kulttuurihistoriallisen kotimuseon perustehtävä on vanhan asuinympäristön säilyttäminen mahdollisimman autenttisena, ”sellaisena kuin se oli”. Samalla on sanottava, ettei mikään koti tietystikään välty muutoksilta, sitä varmemmin mitä enemmän aikaa kuluu. Museon velvollisuus on pitää muutokset mahdollisimman hienovaraisina, tunnelmaa tai paikan henkeä menettämättä. Samalla toiminnan on oltava sellaista, että uudetkin yleisöt voivat aiheesta kiinnostua. Olemassaolon oikeutus on tavallaan perusteltava jokaisena aikana uudestaan.

Kunnianhimoisena pyrkimyksenämme onkin, ettei kävijä koskaan poistu Mannerheim-museosta ilman edes yhtä uutta oivallusta historiaan liittyen. Ei vaikka takana olisi kolmaskymmenesensimmäinen käyntikerta. Yhä enemmän nämä silmien avautumiset kohdistuvat historianilmiöihin yleensä, jolloin Mannerheim muuttuu tarkastelun kohteesta enemmänkin välittäjäksi. Vaikuttajahenkilöiden elämäntarinoiden kautta voidaan helpommin päästä lähemmäs menneisyyden laajempia kehityslinjoja, joissa yksilöiden merkitys asettuu osaksi monimuotoista historiallista kontekstia. Mannerheim-museossa avautuu näin katsottuna poikkeuksellinen näkymä 1800- ja 1900-lukujen yleiseen historiaan ja sitä kautta myös Suomen itsenäistymisen tärkeisiin vaiheisiin. Henkilömuseo siis muuttuu kenties kokoaan laajemmaksi muistiorganisaatioksi.

Aivan päivänkohtainen pelonaihe ei Gustaf Mannerheimin katoaminen varmaankaan ole, ja joka tapauksessa etäisyyden kasvaminen ja tunneperäisen suhtautumisen laimentuminen antavat historiantulkinnalle tarpeellista tilaa. Silti voi käydä niin, että jopa hänenlaisensa myyttiset mittasuhteet saanut historian suurhahmo vaipuu lopulta unohduksiin. Voi myös sattua siten, että hän satojen vuosien unohduksen jälkeen jälleen nousee sen ajan polttavaksi julkiseksi puheenaiheeksi. Kukin aika kohottaa omat suuruutensa, omista lähtökohdistaan kiinnostavat, muita inspiroivat ja siten uudelleen ajankohtaiset.

Sillä välin meillä Mannerheim-museossa, ja koko kansainvälisellä museokentällä, riittää kiinnostavaa työsarkaa historiakulttuurin ja kulttuurihistorian selittäjänä ja ymmärtäjänä.