"KAUNIS, MUTTA HYVIN KALLIS"

Paula Rajala, museon opas
23.7.2020

Marsalkka Mannerheim tunnetaan monen muun aiheen ohella karriääristään ratsuväen upseerina ja taitavana hevosmiehenä, jolla oli upseeriuransa aikana tiettävästi ainakin 22 omaa ja tarkoin valikoitua hevosta. Hänen hevosensa herättivät ihastusta muissakin, kokemus Trick-hevosella ratsastamisesta concours hippique -tapahtumassa Pietarissa 1895 sai Britannian sotilasattasean haltioituneeksi. Otsikon sanat kuvaavat Mannerheimin tuoretta hevoshankintaa syksyllä 1911. Kyseessä oli kookas ja komea täysiverinen Panache, joka palveli Mannerheimia syksyyn 1917 saakka, jolloin isäntä totesi hevosensa väsähtäneen. I maailmansodan levottomuudet estivät hevosen sijoittamisen eläkepäivien viettoon, ja Mannerheim joutui ampumaan uskollisen hevosensa.

Lapsuuden Louhisaaressa alkanut poni- ja hevosharrastus muuttui ajan mittaan chevalier-kaartin upseerina uraksi, johon liittyi myös vastuu Pietarin hovitallien ja myöhemmin Puolassa 13. ulaanirykmentin hevoshankinnoista. Kiinnostuksensa hevosiin Mannerheim jakoi pikkuveljensä Johanin kanssa, tämä piti hevossiittolaa Ruotsiin muutettuaan. Veljekset tekivät myös hevoskauppaa ainakin syksyyn 1911 saakka. Mannerheimin vaikutus ulottui Ypäjän välityksellä laajemmin Suomen hevosjalostukseen erityisesti sotien aikoina. Ypäjällä jalostettiin muun muassa suomenhevosia, joiden katsottiin soveltuvan ominaisuuksiltaan puolustuslaitoksen käyttöön.

Suomalaisille Mannerheimin omistamista hevosista ovat tutuimpia tamma Käthy, Mannerheimin viimeinen ratsu, Käthyn edeltäjä Andermann ja Neptun, jonka voi nähdä 16.5.1918 otetuissa kuvissa valkoisten voitonparaatista. Käthy toimi valokuvien pohjalta esikuvana Helsingissä sijaitsevalle Aimo Tukiaisen toteuttamalle Mannerheimin ratsastajapatsaalle. Vaikka Mannerheim ei itse katsonut patsashankkeen olevan aiheellinen hänen eläessään, hanke ehdottomasti kiinnosti häntä juuri hevosen kuvauksen osalta. Tähän tehtävään hän olisi kelpuuttanut kuvanveistäjä Emil Cedercreutzin, joka Mannerheimin mukaan ainoana ”pystyy veistämään hevosen alleni”.

Mannerheim-museon kokoelmissa on joitain hevosveistoksia, joista Käthy ja Andermann ovat veistäjä Anton Ravander-Rauaksen käsialaa. Veistotyö toteutettiin suurilta osin armeijan eläinlääkintätalleilla Taivallahdessa hevosten toimiessa elävinä malleina. 1991 Käthy sai oman muistokivensä, jota varten Jyrki Sailo teki reliefin. Jyrki Sailon töitä on esillä myös Mannerheim- museon yläkerrassa, josta löytyvät hänen muotoilemansa kipsiset veistokset ”Haavoittunut taistelulähetti” ja Mannerheimin pienoisratsastajapatsas.

Hevoset ovat olennainen teema myös museon monissa maalauksissa, jotka heijastavat Mannerheimin tulista hevosihannetta ja hevosta osana ratsuväen toimintaa, erityisesti taistelutilanteita. Joukossa on toki myös humoristisia piirroksia, jotka kuvaavat vääriin paikkoihin ilmestyneiden lantakikkareiden hätäistä siivousta tai kuormaansa väsähtäneitä kopukoita, joita kuskit joutuvat työntämään.

Mannerheimin kirjeenvaihdosta käy hyvin ilmi hänen mieltymyksensä temperamenttisiin hevosiin, ja hän myös osasi käsitellä hevosia, jotka osoittautuivat muille liian vaikeiksi. Yksi tulisimmista hänen hevosistaan oli ”ihmeellinen” Talisman, joka kylmähermoisena oli sotatantereella täysin ohjattavissa luotisateessakin. Vanhemmiten reumatismin ja muiden vaivojen (monet hevosten aiheuttamia) koettelemana Mannerheim tyytyi luonteeltaan leppoisempiin eläimiin. Suomen uransa aikana jo vähemmän ratsastaessaan hevosten tuli olla totutettuja erilaisiin kaupungin ääniin eikä säikkyä yllättävissäkään tilanteissa. Andermanista Mannerheim totesikin: ”Se on erittäin sopiva vanhalle herralle, joka ratsastaa vain liikunnan vuoksi.”

Mannerheim oli arvostettu ratsumiesten ja hevosten kouluttaja ja tuntija sekä monipuolisesti eri ratsastuslajit erinomaisesti hallitseva sekä hevosen kaupallisen arvon ymmärtävä hevosammattilainen. Hänen päiväkirjamerkinnöistään ja kirjeenvaihdostaan käy kuitenkin ilmi myös hevosmiehen tunteellinen puoli: hänen osoittamansa luottamus ja arvostus hevosiaan kohtaan sekä tunteet, joita kaatunut tai jo lopetettavaksi joutuva hevonen isännässään nosti. Ehkäpä hevosiin ja ratsastamiseen liittyi myös nostalgiaa ja kaipuuta menneisiin vuosikymmeniin? Mannerheim nimittäin kirjoitti sisarelleen Sophielle kesällä 1947: ”Melkeinpä pariin vuoteen en ole voinut ratsastaa ja kauan sitä ennenkin ennätin ratsastamaan vain harvoin, mutta olen pitänyt ratsuhevoseni, ja siihen ovat tunnesyyt epäilemättä vaikuttaneet." Käthy-tammalle sen iäkäs isäntä tarjoilikin sokeripalat aina ennen ja jälkeen ratsastuksen.

Hevosten arviointia kentällä 1910-luvun alussa (kuva: Mannerheim-museo)

Hevosten arviointia kentällä 1910-luvun alussa (kuvat: Mannerheim-museo)

"KAUNIS, MUTTA HYVIN KALLIS"

Paula Rajala, museon opas23.7.2020

Paula Rajala, museon opas
23.7.2020