KÄTTÄ PIDEMPÄÄ

Mannerheim-museo ottaa kävijät vastaan kapoisessa eteisessä, johon voi jättää päällysvaatteet vierailun ajaksi. Jos olisi hattu, tekisi mieli nakata se ylös johonkin Mannerheimin metsästämistä sarvista. Mutta hattuja ei käytä enää kukaan, eikä juuri kävelykeppejäkään, joita eteisessä on saavillinen: Mustien peruskeppien joukosta erottuvat pahkapuinen kävelykeppi, jonka kahvan alapuolelta löytyy kepin sisään veistetyt kaksi puukuulaa, iso pallopäinen keppi, jonka materiaali näyttää bambulta sekä keppi, jonka kädensija muistuttaa koiranpäätä - se on varren kaiverruksen mukaan sotamuisto rintamalta.

Mikä näistä sitten oli Mannerheimin suosikkikeppi? Entä se alkuperäinen ”Marskin keppi”? Keneltä hän on saanut mustan sateenvarjon, jonka pää on muotoiltu kävyksi? Onko tuossa onton näköisessä kepissä ollut kenties syanidikapseli säilössä? Mihinkään näistä kysymyksistä ei museolla ole varmaa vastausta. Ei ole säilynyt kuittia, onnittelukorttia tai päiväkirjamerkintää, joista asian voisi vahvistaa. Kuinka moni itse säilyttää jokaisesta omistamastaan tavarasta jonkun dokumentin?

Mutta se on varmaa, että Mannerheim ei koskaan poistunut kotoa ilman kävelykeppiä, sateenvarjoa tai ratsupiiskaa. Kun Mannerheim ylennettiin sotamarsalkaksi 1933, käteen ilmestyy seremoniallisissa tilaisuuksissa eebenpuusta, norsunluusta ja kullasta valmistettu marsalkansauva. Tosin Mannerheim käytti mieluummin sotilaidensa hänelle vuonna 1928 lahjoittamaa epävirallista sauvaa.

Mannerheimilla oli siis aina käsissään jotain. Tämän huomaamme myös selatessamme museon valokuva-arkistoa. Vapaa-ajan kuvissa keppi pysyy Mannerheimin kädessä viimeiseen hänestä otettuun valokuvaan asti, mutta virallisissa kuvissa iäkkään, särkyjään salanneen marsalkan on haluttu edustavan mieluummin miekka kupeellaan.

Kävelykeppi oli osa etikettiä ja klassista herrasmieskulttuuria, joita aatelisukuinen Mannerheim edusti.  Jo Venäjän keisarinnan henkivartiossa eli Chevalier-kaartissa palvellessaan Mannerheim tunnettiin elegantista ja huolitellusta tyylistään. Kaartin upseeriksi pääsemiseksi vaadittiinkin ryhdikkyyttä, ”sielun asennetta”, kuten Mannerheim itse asian ilmaisi. Siviilissäkin Mannerheim pukeutui aina huolitellusti vaatturilla teetettyihin vaatteisiin. Asukokonaisuuteen kuului vapaa-ajallakin kävelykeppi. Mannerheim myös opetti ihmisiä ympärillään kävelemään tyylikkäästi eikä suosinut lähipiirissään huonoryhtisiä ihmisiä.

Tyttäret Anastasie ja Sophie olivat tottuneet näkemään myös nilkuttavan, keppiin nojaavan isän, joka oli jälleen kerran pudonnut hevosen selästä. Mannerheim oli taitava ratsastaja ja hevosten käsittelijä, mutta sai säännöllisin väliajoin hevosista aiheutuvia vammoja, kuten viiteen osaan hevosen potkusta murtuneen polven.

Matkaillessan Algeriassa 1923 Mannerheim joutui vakavaan auto-onnettomuuteen, josta seurasi useiden ympäri kehoa olevien murtumien lisäksi keuhkokuume. Reisiluun murtuma lyhensi pysyvästi vasenta jalkaa kaksi senttiä, mutta sitä ei kuulemma huomannut kuin saunassa. Mannerheim hankki Algeriasta itselleen kaksi ortopedisesti muotoiltua kävelykeppia, joista hän valmistutti talvisodan aikana jäljennöksiä sotainvalideille lahjoitettavaksi. Näitä ”Marskin keppejä” on ainakin muistoesineinä vielä monella tallessa, ehkä jollain herrasmiehellä edelleen myös käytössä.